Poliittinen viestintä ennen ja nyt

Mainoksilla myydään kaikkea mahdollista paidoista parfyymeihin ja pesukoneista hampurilaisiin. Mainosten maailma ei kuitenkaan rajoitu vain ostettaviin tavaroihin ja palveluihin, vaan se ulottuu myös ajatuksiin ja aatteisiin.

Kun Amerikka on värvännyt poikiaan ja tyttäriään sotaan, yhä uudelleen Setä Samulin sormi on julisteessa osoittanut katsojaa ja sanonut - Minä tarvitsen Sinua, I Need You!

Vastaavalla tavalla puna-armeijan sotilas katsoo suoraan silmiin sormen osoittaessa katsojaan vuodelta 1920 olevassa Mooren suunnittelemassa julisteessa. Vapaaehtoisia värvätään armeijaan yksinkertaisella tekstillä - Sinä Kirjoittaudu Vapaaehtoiseksi.

Suoraan silmiin katsoo myös Äiti Venäjä tai niin kuin häntä vuodelta 1941 olevassa Toidsen julisteessa nimitetään, Äiti Isänmaa kutsuessaan pistimet taustalla vannomaan sotilasvalaa.

Näissä klassisissa, historiallisissa julisteissa on dramatiikkaa ja dynamiikkaa, niin kuin oli myös sosialidemokraattien vuoden 1947 kuuluisassa vaalijulisteessa Jo Riittää!. Sosialidemokraattien ja kommunistien taistelu työväen sieluista sai julisteessa puhuvan, kuvallisen muotonsa. Kysymys oli SAK:n edustajakokousvaaleista.

Nyt aika on onneksi toinen, eikä poliittisissa mainoksissa ole enää samanlaisia hätähuutoja kuin sotiinkutsuissa tai taisteluissa yhteiskuntajärjestyksistä. Mutta yhä edelleen politiikassa on kysymys ajatuksista ja arvoista ja siitä, miten nämä viestit saadaan perille.

Käydyt presidentinvaalit jälleen kerran osoittivat, että kansalaiset haluavat, että heidät kohdataan ja heitä puhutellaan suoraan, tapahtuupa se sitten netissä tai vaalitilaisuuksissa. Tämän Paavo Väyrynen oli nyt oivaltanut, kun hän lähti kiertämään maata. Aikaisemmilla kerroilla hän oli kirjoittanut ennen kaikkea kirjoja. Tähän Johannes Virolainen oli todennut, ettei kirjoja kirjoittamalla välttämättä vaaleja voiteta, vaan pitää ottaa emäntä mukaan ja lähteä ihmisten luo viemään asiaansa eteenpäin.

Politiikassa täytyy olla jotain sanottavaa ja sitten täytyy osata sanoa se, niin kuin presidentti Mauno Koivisto on opettanut.

Mistä se sanoma löytyy? Usein se voi liittyä aikaan ja olosuhteisiin. Tietty historiallinen ajankohta tekee tilaa tietynlaisille johtajille. Kun Englannin pääministeri Neville Chamberlain palasi vuonna 1938 Munchenistä heiluttaen sopimuspaperia, jolla Tskekkoslovakian sudeettialueet luovutettiin Saksalle, hän piti itseään ja niin varmaan monet muutkin pitivät, suurena rauhan tekijänä.

Kun toinen maailmansota sitten syttyi Winston Churchill ei luvannut muuta kuin verta, hikeä ja kyyneleitä, ja sekin sanoma siinä tilanteessa hyväksyttiin.

Presidentin vaali on korostetusti Suomessa nykyään henkilövaali, jonka loppuvaiheessa on saatava enemmistö äänistä. Silloin on löydettävä sanoma, jonka mahdollisimman moni myös voi hyväksyä. Rauhallisina aikoina tämä sanoma löytyy usein yhteiskunnan kulttuurisista arvoista.

Niinistön vaaliteemana on jo pitkään ollut työ. Haavisto puolestaan korosti suvaitsevaisuutta ja välittämistä. Kaikki nämä ovat arvoja, jotka jokainen voi hyväksyä ja jotka ovat suomalaiseen kulttuuriin jo kauan kuuluneet.

Sauli Niinistö ilmoitti vaalimainoksessaan olevansa Suomella töissä ja hän nosti esille tuotteita ja niiden tekijöitä. Suomalainen kulttuuri on työkeskeinen. Työn tekijöitä arvostetaan ja työn menettäminen tai työn puute koetaan suurena ongelmana. Työ on muutakin kuin vain rahan ansaitsemista. Se sitoo ihmisen yhteiskuntaan ja yhteisöihin. Työ on luterilaisen yhteiskunnan arvojen ytimessä, samoin kuin säästäväisyys, jota Niinistö Koiviston tavoin myös korosti.

Haavisto toi vaalikampanjaan uudenlaista moniarvoisuutta esiintymällä avoimesti parisuhteessa elävänä homona. Vaikka Ruotsissa olin nähnyt opiskelijavaaleissa jo 70-luvulla homojen esiintyvän omilla listoillaan ja jakavan vaalimainoksia, ihmettelin vielä 90-luvun alussa San Franciscossa, että mitähän jalkapallojoukkuetta täällä kannatetaan, kun niin useissa taloissa ja parvekkeilla näkyy sateenkaarilippuja. Tällaiseen liputtamiseen ei Suomessa oltu vielä totuttu.

Pekka Haavisto toi esille myös välittämisen ja armon. Oli kuin hyvä paimen olisi mennyt etsimään kadonnutta lammastaan, kun Haavisto meni Viitasaarelle tapaamaan homoista sopimattomia puhunutta Teuvo Hakkaraista.

Kuten työ Niinistön kampanjassa Haaviston mainitsema armokin on luterilaisuuden kulmakiviä. Tosin armon antaminen uskonnollisella puolella ensisijassa kuuluu Jumalalle, jonka nimessä sitten ihmisetkin voivat toinen toistensa syntejä antaa anteeksi. Rikollisille Haaviston mielestä täytyy kuitenkin antaa armoa sillä perusteella, että ihminenhän voi muuttua.

Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, miten tätä armoa tulisi jakaa esimerksi Haagissa kansanmurhasta syytteessä oleville eli juuri niille, joita vastaan Haaviston kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Helena Rantakin on käynyt todistamassa.

Armon käsitettä Haavisto varmaan joutuu tulevaisuudessa vielä tarkentamaan, jos hän asettuu presidenttiehdokkaaksi, sillä presidentillä Suomessa on edelleen armahdusoikeus.

Kommentoi