Tervetuloa Tacit Factoryyn

Älkää pelästykö, se on kirjastolaitos jolle brändityöryhmä antoi uuden nimen.

Meille on annettu uusi Lenita Airisto, tämä tavaramerkkien ja mielikuvien kuningatar Lisa Sounio, joka saa jokaiseen haastatteluun ujutetuksi merkkiteoksensa nimen. Jostain käsittämättömästä syystä hänet oli kutsuttu Sibelius-viulukilpailujen televisioinnin väliaikahaastatteluun, jossa hän suositteli mm. kilpailujen muuttamista kansanjuhlaksi. Sounion henkisen ja fyysisen räikeyden rinnalla yhteisessä haastattelussa asiantuntijaviulistit Minna Pensola ja Tero Latvala hohtivat kaunista ja viisasta valoa.

Brändi eli tavaramerkki on tämän ajan sanoja. Ihmiset ja valtiot eivät ole tavaroita, joten brändin määritelmä on laajennettu mielikuvaksi kyseisestä tavarasta, ihmisestä tai valtiosta.

Toinen muoti on kaipuu yhteisöllisyyteen, ollut jo useampia vuosia.Siitä puhuvat yleensä ne, jotka toisella kädellä tuhoavat yhteisöllisyyden perusteita. Tällä hetkellä molemmat sanat ovat ehdottomasti myönteisiä sanoja. Brändiä ei liitetä poltettuun leimaan eikä yhteisöllisyyttä tiukkoihin normeihin, urkkimiseen,erilaisuuden torjuntaan. Vihdoinkin on löytynyt kaksi hyvää sanaa, joita ei tulkitseminen ole tuhonnut. Kaksi sanaa, jotka kaikki ymmärtävät yhtäläisesti. Jo tämän pitäisi saada hälytyskellot soimaan.

Kohta me asumme hyvin brändätyssä yhteisössä, käymme tacit factoryssä – hiljaisessa tyyssijassa. Brändityöryhmän käyttämä nimi tacit factory tarkoittaa oikeastaan kirjastolaitosta, uusi nimi taas karkeasti käännettynä on paikka,jossa tulee ymmärretyksi ilman sanoja. Koska tehtaita ei enää muka ole, sana on vapaa uusiokäyttöön – nyt se on tyyssija.

Työryhmän mukaan suomalaisen pehmeän diplomatian lippulaiva ovat perustettavat hiljaisuuden tyyssijat eli Tacit Factoryt. Ne ovat suomalaisen kirjastolaitoksen globaali ja nykyaikainen sovellus,sanoo brändityöryhmä. Tacit Factoryt ovat työtiloja, joista matkustava tietotyöläinen löytää rauhallisen ja viihtyisän työympäristön, kaltaisiaan ihmisiä, käytännöllisiä tietoja ja taitoja sekä suomalaiseen ongelmanratkaisuun erikoistuneen emännän.

Tacit Factory -kerhon jäsenyys on ilmainen, mutta tuo mukanaan velvoitteen jakaa tekemäänsä ja osaamaansa. Jäsenet esimerkiksi vievät toisia jäseniä kaupungissa tuntemaansa ainutlaatuiseen puistoon. Näin siis työryhmä. Huomasin kirjastoalan ihmisten huomauttaneen, että työryhmän jäsenet eivät ehkä ole suomalaisen kirjastolaitoksen suurkuluttajia eivätkä siten tiedä minkälaisia kirjastot nykyään ovat.

No, raportti on todettu hyväksi lehdissä, radiossa ja televisiossa. Itse ajattelen, että se on lapsellisuudessaan herttainen. Suuret ratkaisemattomat yhteiskunnalliset kysymykset ohitetaan "viheliäisinä globaaleina ongelmina". Miksi minusta tuntuu, että adjektiivi viheliäinen viittaa tässä yhtä lailla sotiin, köyhyyteen, nälkään ja lääkkeiden puutteeseen kuin siihen miten rasittavaa ja turhauttavaa niistä puhuminen on, kun valtaville inhimillisille tragedioille ei voida eikä haluta tehdä mitään. Sanakirja antaa esimerkin 'viheliäiset hyttyset', ärsyttävät hyttyset.

Kurjista, surkeista, häpeämättömistä ja ärsyttävistä globaaleista ongelmista siirrytään käytännöllisiin tehtäviin, joita lähes jokainen voi tehdä, esimerkiksi puhutella luokan hiljaisinta. Kohteliaisuus ja ystävällisyys eivät koskaan ole pahasta, mutta vähän heiveröisiä työkaluja ne ovat esimerkiksi epäsolidaarista verotuspolitiikkaa vastaan. Suomessa on poliittisin päätöksin edetty kohti sellaista verotusta, jossa köyhät maksavat yhtä paljon veroja kuin rikkaat. Mutta progressiivinen verotus ei ole yhtä kivaa ja pehmeätä kuin "yhteisöllisyys".

Olen lueskellut Lars Svendsenin kirjaa The Philosophy of Evil eli pahan filosofia. Kirjan takakannen mukaan "pahuus on normaalia", meistä jokainen on pahuuden uhri ja yhtä lailla pahojen tekojen tekijä. Svendsenin mukaan nykyään on kateissa sanasto, jolla puhua pahuudesta. Pahuutta käsitellään elokuvissa, poliittisissa puheissa ja uutisissa kyllästymiseen asti ja yli, mutta arkipuheessa sana pahuus on joko hurjaa retoriikkaa tai perin vanhentunut käsite, lähinnä keskiaikainen jäänne, jolla ei ole mitään kosketusta monimutkaiseen arjen todellisuuteen. Kun Suomen brändivaltuuskunta keksii käytännön puuhia maamme konkreettiseksi parantamiseksi, norjalainen Svendsen yrittää sanoa, että pahuus on nimenomaan arkista ja konkreettista. Ehkä näin on Norjassa mutta ei Suomessa J. Me elämme nyt jossain kollektiivisessa hurmoksessa, jossa luottamus kaikkiin ja kaikkeen on vahva, jossa juuri me osaamme ratkaista ongelmia ja olemme hyviä neuvottelemaan. Meitä ei siis puhe pahuudesta voi koskea!

Mutta tämä norjalainen Svendsen julkeaa puhua esimerkiksi idealistisesta pahuudesta. Idealistinen pahuus on sellaista, jossa toimijat tekevät pahaa siinä uskossa, että he tekevät hyvää.Svendsenin esimerkkejä ovat kristinuskon ristiretket, vääräuskoisten kohtelu. Suurinta osaa terroristeista voi pitää idealisteina, jotka uskovat olevansa hyvän puolella. Esimerkkinä voisi olla myös Graham Greenen hiljainen amerikkalainen, Mr. Pyle,josta todetaan: "En ole koskaan tuntenut ihmistä, jolla olisi ollut paremmat perusteet aiheuttamilleen suunnattomille vaikeuksille."

Svendsen näkee monet bolshevikit idealisteina, vaikka he tuomitsivat kuolemaan ihmisiä, joiden tiesivät olevan viattomia. Monet bolshevikeista sittemmin tunnustivat rikoksia, joita eivät olleet tehneet - puolueen edun nimissä. Myös monet natsit olivat idealisteja, jotka uskoivat rakentavansa parempaa yhteiskuntaa ja SS piti itseään moraalisena eliittinä. Vaikka ideologia on perverssi, sen kannattajat ovat idealisteja. Idealisteille päämäärän edestä tehdyt pahat teot näyttäytyvät moraalisesti hyväksyttävinä, jopa moraalisesti oikeudenmukaisina. Monet pahoihin tekoihin syyllistyvät, toimivat ikään kuin he edustaisivat hyvyyttä, ja usein uskovat siihen itse. Mutta usko siihen, että päämäärä on hyvä, ei ole tae siitä, että se on hyvä.

Palataan vielä yhteisöllisyyden käsitteeseen, joka Suomessa tarkoittaa kaikkea hyvää. Yhteisöllisyys korvaa oikeudenmukaisen verotuksen, yhteisöllisyys on tuhat kertaa parempi asia kuin julkinen sairaudenhoito, yhteisöllisyys on miljoona kertaa kivempaa kuin politiikka. Mukavaa, että yhteisöllisyys saa kielteisiä piirteitä vaan jossain muualla kuin Suomessa.

Svendsen ei usko, että kansanmurhia voidaan selittää jollain syvillä metafyysisillä teorioilla sivilisaatioiden luonteesta, hän keskittyy niidenkin kohdalla yksilöön. Kansanmurhat ovat mahdollisia ainoastaan jos suuri määrä ihmisiä on valmiita murhaamaan suuren määrän toisia ihmisiä pitkän ajan kuluessa. Svendsen sanoo, että tapahtumia voidaan selittää monin tavoin, mutta mikään ei loppujen lopuksi muuta sitä tosiasiaa, että ryhmä ihmisiä on valmis murhaamaan toisia ihmisiä, siksi että nämä kuuluvat toiseen ryhmään. Yhteisö yhteisöä vastaan; rankka sisältö yhteisöllisyydellä. Mutta tietysti muualla kuin Suomessa, kunhan vaan ohitamme pari historiasta tuttua viheliäistä ongelmaa.

Diktaattorien nimiä tunnetaan paljon, mutta jotenkin hukassa on se, että yksin he eivät koskaan olisi saaneet aikaan suurtakaan pahaa. He tarvitsivat tavallisten ihmisten yhteisöllistä toimintaa.

Jertta Blomstedt

Kommentoi Lähetä: