Pilkkuun asti!

Kun ollaan oikein pikkutarkkoja, viilataan pilkkua. Tarkkuudesta kertoo myös se, kun tekstistä ei saa muuttaa pilkkuakaan. Ja kun jokin on sataprosenttisesti oikein, se on pilkulleen. Pilkku on siis tekstin pienin yksikkö, sen hiuskarva ja silmäterä.

Pilkku on kuitenkin monelle meistä maailman suurin asia silloin, kun yhtäkkiä emme tiedäkään, pitääkö johonkin kohtaan laittaa pilkku vai ei. Pilkkusäännöt ovat yksi eniten epätietoisuutta aiheuttava kieliopin kohta. Toiset pelkäävät pilkun käyttöä niin paljon, että kirjoittamisen ilo katoaa eikä enää uskalleta kirjoittaa muuta kuin päälauseita.

Pilkun käyttöä hämää nykyään sekin, että moni keskustelee paljon internetissä englanniksi ja suomen pilkkusäännöt eivät toimi siellä alkuunkaan. Jo esimerkiksi luettelon pilkutuksessa on eroja: kun luettelon viimeisen eteen kirjoitetaan sana "ja, suomessa sen edessä ei pilkkua ole, mutta englannissa "and"-sanan eteen voidaan laittaa pilkku. Muista kielistä ja eroista puhumattakaan; tuntuu siltä, että vaikka pilkulla yritetään joka kielessä erottaa samoja asioita – luettelon sanoja, virkkeen lauseita – eri kielet tuntuvat hahmottavan pilkun jotenkin erilaiseksi työkaluksi.

Pilkun käyttö vaihtelee kielten välillä, mutta niin on itse kirjoitetun tekstinkin käyttö muuttunut melkoisesti historian aikana. Tuomas Heikkilä kirjoittaa kirjassaan Piirtoja ja kirjaimia, että vielä sydänkeskiajan Euroopassa luettiin ääneen silloinkin kun oltiin yksin. Lukutaito oli tuolloin harvinainen taito, joten sosiaalista kysyntääkin ääneen lukemiselle oli. Vasta 1100-luvun tienoilla syntynyt yliopistolaitos teki hiljaa lukemisesta yleisempää kuin ääneen lukemisesta.

Heikkilä kirjoittaa, miten äänetön lukeminen herätti keskiajalla myös kritiikkiä. Silloin kun luettiin ääneen, tekstin tulkinta oli yhteisöllisesti hyväksyttyä, mutta äänettömän lukijan ajatuksia ja tulkintoja ei kukaan päässyt tarkistamaan.

Maineikas, vuodesta 1055 noin vuoteen 1125 elänyt kirjoittajamunkki Guibertus Nogentlainen kertookin omaelämänkerrassaan, miten hän innostui äänettömästä lukemisesta niin, että kaikki päivät ja yöt menivät lukiessa ja kirjoittaessa. Pian hänen mielensä ja ruumiinsa joutui sopimattoman kuohunnan valtaan ja yli-innokas lukija joutui apotin puhutteluun.

Mutta takaisin pilkkuun. Marja-Liisa Helasvuo on Turun yliopiston suomen kielen professori, hän varmaan tietää, mikä pilkku oikein on. Onko se kirjoitusmerkistön merkki tauolle, hiljaisuudelle, vai onko se vain piikki lihassamme?

Pasi Heikura

aristoteles@yle.fi

Kommentoi Lähetä: