Ihmisen paikka

Ranskalainen matemaatikko ja filosofi Pascal määritteli ihmisen horjumaan jonnekin enkelin ja eläimen välimaastoon. Tutkikaamme asiaa tarkemmin.

Etologia on tieteen haara, joka tutkii eläinten käyttäytymistä niiden luontaisissa ympäristöissä. Vaikka maailman biodiversiteetti, ihmisen toiminnan seurauksena, on romahtanut, meillä on yhä runsaasti näyttöä eläinten tarkoituksenomaisesta, yksilön tai lajin jatkuvuuden takaavasta käyttäytymisestä.

Ihmisyksilöt, -yhteisöt, ja -yhteiskunnat toimivat usein eläimellisesti. Samasta evoluution tuutistahan sitä tullaan. Sota, avioliitto, yksityisomistus ja rasistinen jalkapallohuliganismi voidaan tyylikkäästi selittää reviiriteorioilla, elinpiirin suojelemisena ulkopuolisilta tunkeilijoilta.

Etologien serkut, sosiobiologit, olettavatkin, että ihmisen genetiikkaan sisältyy myös käyttäytymistä säätelevää ainesta, joka asettaa tiukat rajat ihmisyhteisöjen rakenteille ja kehitykselle. Elämä on taistelua, jossa vahvin voittaa. Moraali on harhaa, säälivietti on vain kehittyneen eläimen laskelmoitua tappamisvietin hillitsemispyrkimystä, jotta omat pennut saavat varttua turvassa.

Nämä etologit ja sosiobiologit ovat monessa suhteessa aivan oikeassa. Lyhyt katsaus maailmanhistoriaan ja vaikkapa suomalaisen nykypolitiikan tilanteeseen osoittaa tämän. Ihminen on osoittanut epäilemättä olevansa jonkinlainen surkastunut, erehtynyt eläin; karvaton apina, ydinaseen kehittänyt susi, huonosti uiva, paisunutpäinen hylje.

Antropologit haraavat kuitenkin sitkeästi vastaan. Heillä on semmoinen merkillinen usko, että ihmislaji on jotenkin ihmeen kaupalla erotettavissa eläimistä. He ovat keksineet nimenkin tälle erolle: se on kulttuuri. Se on heidän mukaansa jotakin, mitä ihmisellä on mutta eläimeltä puuttuu.

Rehellisimmät antropologit tosin myöntävät, että rehellisesti sanottuna kulttuuri on yhtä hankalasti määritettävä ilmaus kuin multiversumit tähtitieteilijälle, elämä biokemistille tai kohtuus Saunoja-Timolle.

He jatkavat kuitenkin sisukkaasti huonosti palkatuissa toimissaan todistaakseen toisilleen, että ihminen on ihminen.

Heidän kaverinsa etnologit, toisin kuin etologit, elävät vahvassa ihmisuskossa. He ovat uskomattoman innostuneita kaikesta, mitä ihmiset ovat touhunneet: teoista, tekeleistä, tavoista ja tarinoista. He ovat sillä lailla reiluja tyyppejä, että heitä kiinnostaa yhtä paljon muinaisella metsäkämpällä murjaistu karkea pieruvitsi kuin Shakespearen sonetti. Kivikautinen käsikirves ja taskukommunikaattori ovat heille samanarvoiset artefaktit eli kalut, jotka on eri kehitysvaiheissaan valmistanut hyödykseen ja huvikseen entinen eläin nimeltä ihminen.

Folklore on etnologian äärihaara, jonka tutkimuskohteena on kaikki turha ja hyödytön: tarinat ja turinat, musiikin vatkaus, tanssit ja hypyt, leikit, luulot, toistot, valheet, pakkoliikkeet ja tottumukset.

Folkloristeilla on kaljua otsaa väittää, että juuri tällä houreen ja joutavan alueella ihminen kuoriutuu ihmiseksi. Ja osaa kuvitella enkelin! Toisin kuin mikään muu eläin.

Härski väite! Paha mennä sanomaan...

Annetaan siksi viimeinen sana kovien luonnontieteiden edustajalle. Neurologi Viktor Frankl sai keskitysleirin kautta oppia ihmiseläimen käyttäytymisestä ääritilanteessa. Hänen mukaansa inhimillisyys eli ihmisyys alkaa ennustamattomuudesta. Nouse olosuhteiden yläpuolelle, tee oma ratkaisusi - olet ihminen!

Kommentoi