Jyrkkä ei

Taideyliopistot vastasivat tällä viikolla odotetun järkevästi Opetusministeriön virkamiesten kyselyyn niiden halukkuudesta suosia uusia ylioppilaita hakuprosesseissa. Vastaus oli jyrkkä ei. Samansuuntaisia vastauksia tuli myös muilta yliopistoilta.

Miksi ei-vastaus on ainoa järkevä vastaus? Siksi, että on vastuutonta vaatia lukion päättänyttä untuvikkoa tietämään, mistä ammatista hän eläköityy, sikäli kun eläköityy, ennen kuin EK:n korppikotkat ovat noukkineen häneltä silmät päästä.

Kun samalla kertaa heikennetään muiden kuin uusien ylioppilaiden pääsyä opintoihin ja aivan erityisesti vaikeutetaan alaa vaihtavien mahdollisuuksia päästä uudelle uralle, kyse on kaikkea muuta kuin nuorten parhaaseen tähtäävästä uudistuksesta.

On tietysti humaania edesauttaa peruskoulun ja lukion päättänyttä nuorta jatkamaan opintoja samassa putkessa laitosruuan voimin vielä neljästä viiteen vuotta. Mutta auttamishalu ei ole lainkaan pyyteetöntä. Kyse on puhtaasti taloudellisten resurssien tehokkaasta käytöstä ja niiden kohdentamisesta.

Tätä samaa ajattelua noudattaa myös äkillinen tarve karsia kulttuurialojen opintoja. Juuri niitä, joihin nuoret haluavat hakeutua.

Yksi pelottavimmista resursseista, jota halutaan suitsia, ovat itse nuoret, tulevaisuuden veronmaksajat.

Pelko siitä, että nuoret eivät kenties haluaisikaan jatkaa nykyistä talousorientoitunutta politiikkaa vaan tehdä elämällään jotain ihan muuta, on yhteiskunnan talouseliitin näkökulmasta sietämätöntä. Siksi nuoriso täytyy pakottaa taloudellisiin realiteetteihin heti lapsilisän maksatuksen päätyttyä.

Kamalinta mitä Elinkeinoelämän keskusliitto tietää, on välivuosi. Tuo haahuiluakatemia, jolloin joogataan ja reilataan tai myydään surkealla palkalla halpisvaatteita marketeissa. Ikään kuin isoja setiä pelottaisi päästää nuoret hetkeksi ulos maailmaan. Näkemään, kokemaan, ajattelemaan ihan itse, ihan omia ajatuksia.

Kun päiväkodeissakin on säädetyt ulkoiluajat, niin eikö nuorelle voisi sallia yhden ulkoiluvuoden siinä vaiheessa, kun pitäisi tehdä elämän mittaisia ratkaisuja. Olkoonkin klisee, mutta totta: Elämää ei opita kouluissa, vaan elämällä.

Oletteko muuten koskaan siellä vallan kabineteissa kyselleet 18-vuotailta matti ja maija meikäläisiltä, että mikä sinusta tulee isona? Mikäli ette ole, niin kannattaisi. Yleisin vastaus nimittäin on "en tiedä".

Kuitenkin nuorten oletetaan tietävän, koska heidän täysin sattumanvaraiset valintansa leimataan yhteiskunnan taholta "eräpäivä kuolema"- leimalla. Ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun yhteiskunta hoki elinikäistä oppimista ja jatkuvaa valmiutta vaihtaa alaa. Nyt ovat mantrat vaihtuneet.

Koulujen ammatinvalinnanohjaus on perinteisesti lykätty sille opettajalle, jolla sattuu olemaan aikaa. Oikeasti ammatinvalinnanohjaus tarkoittaa paikkakunnan oppilaitosten markkinointia. Tähän rakoon ovat iskeneet erityisesti ammattikorkeakoulut, kun niiden värikylläiset brosyyrit lupaavat nuorille kivaa yhdessäoloa uusimmalla tietotekniikalla varustelluissa luokissa ja auditorioissa.

Ammatinvalinnan ohjaus ei perustu minkäänlaiseen tieteeseen eikä ihmistuntemukseen. Sen varaan ei voi laskea mitään.

Ainoa keino saada varmuutta siihen, mikä minusta tulee isona, ja mitä minusta ei ainakaan tule on yritys ja erehdys. Lupa koettaa, lupa innostua ja lupa pettyä. Nuoruuteen kuuluu valintojen teko, eivätkä kaikki valinnat ole onneksi lopullisia.

Ammatti on vähintään yhtä merkittävä elämänvalinta kuin puoliso, jonka valintaan aika moni käyttää koko elämänsä, yrittäen ja erehtyen. Miksi ammatinvalinta olisi sen helpompaa? Miksi ammatti pitäisi valita kerralla 18-vuotiaana? Kuka haluaa ostaa sian säkissä?

Toinen puoli asiasta on yliopistojen ja korkeakoulujen haluttomuus valita kiintiöopiskelijoita lahjakkaiden ja alasta kiinnostuneiden sijaan. Kun kerran yliopistoille kuuluu eri alojen ylin tutkimus, ja taidekorkeakouluille suomalaisen kulttuuri- ja taide-elämän korkealaatuisuuden vaaliminen myös jatkossa, on täysin älytöntä padota vapaa virta näihin paikkoihin.

Kommentoi