Eläköön autotune

Käytän näppärästi sähkövatkainta, mutta pelkään tehosekoitinta. Olen musiikkitieteen maisteri, mutta en tiedä, mikä on soitin. Sen tiedän, että ruoska on soitinluokituksessa jakoaerofoni, koska se tuottaa ääntä jakamalla ilmaa värähteleviksi patsaiksi.

Toisaalta pitkä nahkaruoska tuottaa myös itseensä osuessaan läpsähdyksen, joka tekee siitä idiofonin. Jo 1500-luvulla Martinus Agricola tiesi, että vasara ja alasin ovat soittimia, kun taas italialainen Zacconi ei suostunut ottamaan trumpettia mukaan omaan soitinluokitukseensa, koska trumpetti on taistelusoitin eikä sillä pystytty soittamaan diatonista asteikkoa. Ja kiinalaisilla on oma luokituksensa, joka perustuu soittimen materiaaliin, ei äänentuottamistapaan. Kiinalaisilla on nahkasoittimia, kivisoittimia, metallisoittimia, savisoittimia, silkkisoittimia, puusoittimia, bambusoittimia ja kalebassisoittimia. Jos Bela Bartok olisikin ollut kiinalainen, hänellä saattaisi olla sävellys nimeltä Musiikkia silkki- ja kalebassisoittimille.

Vuonna 1937 länsimaiseen soitinluokitukseen lisättiin viides jäsen, jonkinlainen äpärä, joka oli pakko tunnustaa mutta ei ottaa mukaan juhliin. Tämän AU-lapsen nimi on elektrofonit, soittimet, joiden ääni tuotetaan sähköisesti. Kun tentin soitinluokituksia yliopistossa vuonna 1985, ei elektrofoneihin kiinnitetty mitään huomiota.

Edelleen ajatellaan, että romantiikan aikana klassisen musiikin soitinvalikoima saavutti jonkinlaisen kehityksen huipun ja vakiintui ikiajoiksi. 1800-luvulta asti ovat viulut, oboet, ruoskat ja pasuunat olleet sellaisia kuin ne ovat kaikissa maailman sinfoniaorkestereissa. Vaikka herra Adolf Sax keksi helposti soitettavan yksikkölehdykkäaerofonin nimeltä saksofoni vuonna 1846, ei tämä suosittu akustinen soitinperhe ole vakiintunut orkesteriin, niin kuin ei yksikään sähkösoitin.

Torjunta johtuu asenteista ja ansaintalogiikasta. Jos Magnus Lindberg säveltäisi New Yorkin filharmonikoille teoksen, jonka voisi esittää yhtä hyvin tietokone kuin New Yorkin filharmonikot, hänelle ei maksettaisi useita kymppitonneja palkkiota tehdystä työstä eikä lopputulosta pidettäisi merkittävänä musiikkina. Säveltäjän siis kannattaa muuntaa tietokonetyönsä sinfoniaorkesterin kielelle, koska se on vallitseva käyttöjärjestelmä. Asenne on se, että koneet ja musiikki eivät sovi yhteen. Mekaanisuus tuhoaa luovuuden, netti syö tekijänoikeudet ja sähkö on musiikissa pahasta. Käsityöläisyys on arvokasta, niin säveltäjän kuin puusepän ammatissa.

Samaan aikaan ”hän säveltää tietokoneella” ei tarkoita, että säveltäjä puurtaa yötäpäivää Yleisradion kokeilustudiossa syöttämässä huoneen kokoiselle koneelle matemaattisia kaavoja voidakseen säveltää 1800-luvun soittimille kakofonialta kuulostavaa, mutta huolella järjestettyä musiikkia.

Netti on täynnä erilaisia ilmaisia leluja, joilla kuka tahansa voi tehdä hyvältä kuulostavaa musiikkia. Nimittäin musiikkia tehdään, ei sävelletä tai soiteta, ja tuotantoprosessista on pudonnut monta hidastavaa tekijää pois, kuten puhtaaksikirjoittaja, kustantaja, tilaaja, muusikko, äänittäjä, levytuottaja, markkinointiosasto ja yhä useammin myös maksava yleisö.

Mikrofoni on soitin, miksaus on taidetta, dj on säveltäjä ja musiikkiopistossa pitäisi olla mahdollisuus valita pääaineeksi beatboksaus tai henkilökohtainen pienoistietokone. Kaikki i-alkuiset keksinnöt ovat soittimia, vaikka minä käyttäisin niitä vain puhelimena ja kirjoituskoneena. Musiikkia tehdään pilvessä, mutta ei 60-luvun hengessä, vaan nettipilvessä, jossa yksi tekee biitin, toinen lisää basson ja kolmas miksaa oman version ja 1378 kukin omansa, kaikki yhtä aikaa samassa pikku pilvessä, jonka olemassa olosta me 1800-luvun akustisessa soitinmaailmassa elävät muumiot emme tiedä mitään. Musiikkia ei vain kuunnella, sitä pelataan, jolloin ladatusta kappaleesta syntyy taas uusia versioita, koska niinhän se on, että jos joku on luova, niin ihminen koneensa kanssa.

Haluaisin seistä sillalla, kun maailma jakautui kahtia. Toisella puolella eletään akustisesti 1800-luvulla ja vihataan autotunea, ohjelmaa, joka korjaa lennosta laulajan virheet keikalla ja studiossa. Ja toisella puolella pelataan pilvessä omaa musaa. Minulla ei ole edes sähkövatkainta, vain vispilä, mutta rakastan autotunea yhtä paljon kuin 1700-luvulla Cremonassa rakennettua viulua. Jos kerran jokaisen karaoketähden on tungettava naamansa televisioon laulamaan, on suurenmoista, että on olemassa kone, jolla siitä ulinasta tulee sävelkorkeuksiltaan nykyisen viritysjärjestelmän mukaisesti siistiä.

Minna Lindgren

Kommentoi