Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Yhdysvaltalainen Occupy Wall Street -liikehdintä, jota olemme saaneet seurata tv-uutisista, on saanut rinnalleen kulttuuriin erikoistuneen sisarliikkeen: Occupy Museums!

Joukko taiteilijoita on käynyt taistoon kulttuurin lisääntyvää elitismiä vastaan. Toiminta alkoi lokakuussa, ja erilaisia joukkotapahtumia on järjestetty jo useammankin kulttuurilaitoksen edessä.

Esimerkiksi joulukuun alussa kokoonnuttiin Lincoln Centerin eteen, ja mikrofoniin tarttuivat muun muassa säveltäjä Philip Glass ja rocklegenda Lou Reed. Lincoln Centeriä suojasi vahva joukko poliiseja.

Kyse on siitä, että kulttuuriväki on kyllästynyt kulttuurin hierarkkiseen rakenteeseen, siihen että eliitin muodostava yhden prosentin vähemmistö määrittelee lopulle 99 prosentille sen, mikä taiteessa kulloinkin on hyvää ja tärkeää.

Taidehistoriaa kirjoitetaan enenevässä määrin rahan voimalla, varsinkin kun yksityinen raha valtaa alaa jopa kunnallisten ja valtiollisten museoiden toiminnassa.

Renessanssin myötä taidemaailman hierarkkisuutta taiteilijoiden osalta sääteli nerokultti, joka tuotti taidemaailman kiintotähdet - jokainen meistä tietää Leonardo da Vincin nimen. Kehittynyt kapitalismi on sittemmin korvannut nerokultin tähtikultilla, jonka myötä esimerkiksi kuvataiteilijat muistuttavat koko ajan enemmän hintalapullisia elokuva- ja poptähtiä. Mainostoimistobisneksellä rikastunut Charles Saatchi teki esimerkiksi brittitaiteilija Damien Hirstistä maailman rikkaimman elossa olevan taiteilijan.
Meillä Suomessahan kaikki on tietenkin pienempää ja vauhti hitaampaa, mutta suunta on sama.

Otetaan esimerkiksi vaikka Kiasman viime vuoden ”päänäyttely” - näin he itse sitä nimittivät - Cream, jossa esiteltiin juuri Saatchin tähdiksi nostamia 1990-luvun nuoria brittitaiteilijoita. Merkittävä osa teoksista tuli suomalaisista - tai ehkäpä pikemminkin etelähelsinkiläisistä - yksityiskokoelmista, joihin tätä herkkua on saatu koottua sen verran, mitä suuresta maailmasta on tähteeksi jäänyt.

Täysin epäajankohtaisen näyttelyn tärkein funktio lienee rikkaiden keräilijöiden turhamaisuuden helliminen ja heidän suopeutensa varmistaminen Kiasman kavereina. Mitään jälkiä näyttely ei suomalaiseen taide-elämään todennäköisesti jättänyt. Saimmepa vain yrittää osallistua siihen keskusteluun, joka muualla maailmassa käytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Sain juuri käsiini Helsingin taidemuseon ensi vuoden ohjelman. Yksi Tennispalatsin näyttelyistä on ensi kesänä Iron Sky -elokuvan ympärille rakennettu näyttely, jossa esitellään tiedotteen mukaan ”sosiaalisen median avulla toteutetun elokuvan lavasteita, pukuja, kuvakäsikirjoituksia ja muuta rekvisiittaa”.

Star Wreck -elokuvastaan tuttu suomalainen harrastelijaporukka on toki kiinnostava kulttuurinen ilmiö, mutta jos tarkastelemme asiaa hieman toiselta kantilta, on kyse siitä, että kunnallisin verovaroin ylläpidetty taidemuseo antaa tilansa ja resurssinsa yksityisen tuotantoyhtiön käyttöön – tässä tapauksessa kyseessä on tamperelainen tuotantoyhtiö Energia Productions. Tarjolla on siis ikään kuin ilmaista messu- ja markkinointitilaa elokuvalle, joka saa ensi-iltansa huhtikuussa. Tämä ei voi olla taidemuseon tehtävä.

Taidemuseon tehtävä on epäilemättä tarjota visuaalista kulttuuria laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä kuvataiteena, mutta tällainen raaka markkinasynergia ei tarjoa yleisölle sitä kriittiseen visuaaliseen lukutaitoon ohjaavaa näkökulmaa, jota museo voisi parhaimmillaan tuoda esiin.

Yksityisestä rahoituksesta riippuva museo ei ruokkivaa kättä noin vain pure. Tämä nähtiin esimerkiksi vähän aikaa sitten Kiasmassa, jossa neuvoteltiin Voima-lehden vastamainosten esittämisestä yleisölle. Museosta annettiin ymmärtää, että sponsoreita irvailevia teoksia ei luonnollisestikaan voi asettaa esille. Niinpä projekti peruuntui.

Yksityinen raha voi siis toimia sensuurin tuottajana. Ja voi se toimia toisinkin: taideteoksen muodon saavana mainoksena. Kiasmassa esimerkiksi kuvataiteilija Pilvi Takala toteutti teoksen yhden pääsponsorin, Deloitten rahoituksella soluttautumalla Deloitten markkinointiharjoittelijaksi ja alettua siten käyttäytyä työpaikalla kummallisesti. Deloitten toimitusjohtaja – ja muuten myös Kiasman tukisäätiön puheenjohtaja - Teppo Rantanen totesi: ”Halusimme nousta taiteen sponsoroinnissa uudelle tasolle ja olla ennakkoluulottomasti mukana aivan uudessa tavassa tehdä taidetta.”

Ja taas vähän toisin tarkasteltuna: Deloitte sai tätä kautta kiinnostavan tutkimuksen omasta sosiaalisesta dynamiikastaan ja runsaasti mainoksen kaltaista goodwilliä saatuaan koko homman vielä esille Kiasmaan ja näin legitimoitua taiteen avulla. Ei tämäkään voi olla taiteen tehtävä.

Jospa seuraisimme maailman kehityskulkuja kerrankin reaaliajassa. Mitäs jos vallattaisiin joku museo? Tavataanko Mannerheiminaukiolla vai Tennispalatsinaukiolla?

Kommentoi