Päivän kriisi

Kritiikki on kriisissä, koska kritiikki ei koskaan ole mitään muuta ollutkaan kuin kriisissä, aina 1700-luvun lopulta. Mielenkiintoista onkin vain se, minkälaisessa kriisissä se on juuri nyt.

Enää ei ole suuria kriitikoita. Vaikka meillä yhä on yksi sanomalehti, joka määrittelee kulttuurisivuillaan, mikä on kulttuuria, ja ennen kaikkea, mikä on hyvää tai huonoa kulttuuria, ei ole olemassa uutta Seppo Heikinheimoa, Jukka Kajavaa tai Pekka Tarkkaa. On vain niitä – jaa, nytpäs en muistakaan yhdenkään nimeä, mutta siis näitä erilaisia ihmisiä, jotka kirjoittavat palstantäytteitä päivälehtiin.

Palstantäytteitä, sitä kritiikki nyt on. Sanomalehdillä on outo vimma pitää kiinni kritiikeistä, vaikka ne eivät voi sietää niitä itsekään.

Tämä on silkkaa mielikuvitusta, mutta leikin, että sanomalehtien kulttuurisivut sommitellaan näin: Avaussivulle tosi iso kuva, siis ainakin puolet sivusta on oltava valokuvaa tai havainnollistavaa grafiikkaa. Ylös räväkkä otsikko ja alle itse juttu, se mitä siitä mahtuu, ja se voi käsitellä vaikka presidentin puolison runoutta tai kansainvälisen mediakonsernin toimitusjohtajan erivärisiä sukkia. Seuraavalle aukeamalle mainoksia, ja jos mahtuu, keskikokoista silppua, esimerkiksi kustantamon markkinointiosaston irtisanomisuutinen, taiteen laatuanalyysi eurojen ja tilastojen valossa, tarkempi taustoitus siitä miksi kirjailija ei tehnyt rikosilmoitusta yöllisestä päälle käymisestä, toimittajan matkakertomus suomalaisista taiteilijoista ulkomailla, toimittajan kommentti omaan juttuunsa otsikolla ”analyysi” ja loppuun – jaa, mitäs me tähän pannaan? No, otetaan tuosta neljä senttiä musiikkiarvostelua Bachin Matteus-passiosta ja kolme senttiä jostain gallerian avajaisista. Sivut täynnä ja päiväkodin kautta kotiin.

Esseitähän kritiikit kultakaudellaan olivat, mutta eivät aluksi. 1800-luvulla arvostelut kertoivat siitä, mitä taide on, koska suurin osa ihmisistä ei tiennyt. Siitä sitten vähitellen päästiin tilanteeseen, jossa arvostelut keskittyivät kertomaan, mitä taiteen pitäisi olla. Toisin sanoen oliko uusi teos hyvä vai huono. Nimenomaan teos, sillä melko myöhään kritiikeissä ruvettiin kiinnittämään huomiota esitykseen.

Suomalainen kritiikki oli huipussaan 1960- tai 70-luvulla, jolloin kaikki lehdet, myös iltapäivälehdet, julkaisivat päivittäin kritiikkejä. Kirjoittajat olivat oman alansa huippuja, tutkijoita, professoreita, säveltäjiä, runoilijoita ja muita taiteen asiantuntijoita. Heidän kirjoituksiaan luettiin ja niissä keskityttiin analysoimaan, mihin taide pyrki ja miten se tavoitteensa saavutti.

Vähitellen siirryttiin siihen, että tärkeimmät kriitikot olivat toimituksen omaa väkeä. Kritiikki alkoi muuttua journalismiksi, ja tällä polulla olemme yhä. Journalistinen kritiikki ei tee analyysia, ei pohdi eikä ehdi perustella. Se ei välttämättä edes pyri ymmärtämään kohdettaan, mitä voisi pitää sivistymättömyyden suurimpana rappiona, mutta koska sama suvaitsemattomuus on vallitseva olotila koko yhteiskunnassa, kritiikki vain heijastelee maailmaa, jossa se on.

Suvaitsevaisuus on sitä, että sallii myös asiat, joita ei itse hyväksy. Se olisi erinomaisen tärkeä ominaisuus taidekritiikissä, mutta äsken juuri kerroin, miksi sitä on turha suomalaisesta kritiikistä etsiä.

Journalistinen kritiikki on lyhyttä, informatiivista ja mielellään kärjistävää. Tykkääminen ja ei-tykkääminen on oleellista, sillä tällä kaksinapaisella vastakkainasettelun akselilla käydään muutenkin kaikki niin sanottu keskustelu Suomessa.

Yksi juttu vain on mielenkiintoinen: kritiikkiin eivät päde hyvän journalismin säännöt ja ohjeet. Kritiikin ei tarvitse perustua tosiasioille, kritiikissä tehtyjä asiavirheitä ei tarvitse oikaista, kritiikistä ei kannata valittaa Julkisen sanan neuvostoon eikä siinä voi syyllistyä kunnianloukkaukseen. Toimituksissa nimittäin kritiikki ei olekaan journalismia, vaan pelkkä mielipide.

Kritiikkiin tulisi meidän lukijoiden suhtautua samalla huvittuneella uteliaisuudella kuin mielipidesivuihin. Ero on vain siinä, että mielipidesivuilla julkaistaan samasta asiasta useita mielipiteitä, kun taas kulttuurisivujen keskustelu on sitä, että yhdellä oli eilen joku mielipide.

Mutta tuo kaikki on ikiaikaista ja piti puhua kritiikin kriisistä juuri nyt. Tällä hetkellä kuka tahansa saa kirjoittaa kritiikin. Netti on täynnä kirjablogeja, taideblogeja ja ensi kesäksi etsitään Kuhmoon nettikriitikoita. Pätevyysvaatimuksia ei ole. Kuka tahansa voi olla kriitikko, ja siitä se kriisi tulee – tosin ei muualle kuin Suomen Arvostelijoiden Liiton kevätkokoukseen.

Kommentoi