Puhdas vai likainen taide

Taiteilijat ja taiteen ystävät uskovat taiteen olevan vapaata. Se määrittelee itse itsensä eikä sitä sanele kukaan. Kaunis ajatus.

Itsenäinen, vapaa taiteilija rakentaa maailmaa haluamaansa suuntaan. Hän saa olla kriittinen, mutta kukaan ei vaadi sitä häneltä. Hän voi luoda omanlaistaan kauneutta tai rumuutta ja uskoa, että joku sitä kaipaa ja on valmis siitä maksamaan.

Sanoinko tosiaan "maksamaan"? Anteeksi! Taide likaantuu, jos siihen liitetään raha. Mikään niin saastainen, pinnallinen ja korruptoitunut sonta kuin raha ei saa häiritä vapaita taiteita.

Guggenheim on paha, koska Peggyllä oli rahaa. Taide ei tarvitse rahaa, kunhan joku ensin maksaa taiteilijan lapsuudenajan kasvatuksen, opiskeluvuosien koulutuksen, hänen ammattimaisen toimintansa, palkintonsa, tittelinsä ja mitalinsa ja lopuksi eläkkeensä. Raha ei kiinnosta taiteilijaa, mutta täytyyhän täällä kuitenkin jotenkin taiteilijankin elää.

Jos taiteeseen sotketaan raha, luiskahdetaan markkinatalouden likakaivoon, jossa taiteilijan on mahdoton hengittää. Siellä menestyvä taiteilija on se, jolla on eniten maksavaa yleisöä. Tällaisia menestyviä taiteilijoita tämän päivän Suomessa ovat laulava artisti Munamies, kamariyhtye Apocalyptica ja vokaaliyhtye Rajaton.

Muiden taiteiden kuin musiikin kohdalla menestystä ei ole, ellei taiteeksi nimetä entisiin puhelimiin suunniteltuja possuntappamispelejä ja hyvin suunniteltua bussipysäkkiä.

Jos puhutaan rahasta, syntyy tappelu, jossa ovat vastakkain toisiaan sättivät taiteiden edustajat. On rumaa yhdistää raha ja taide. Taide on vain itseään varten. Se on totuus, jonka voi varmuuden vuoksi sanoa muillakin oudoilla kielillä: L'art pour l'art, ars gratia artis ja hömppä finns inte på svenska.

Aina joskus joku 70-luvulla Marimekon Jokapoika-designtuotteessa maailmaa parantanut jäärä eli kuohitsematon pässi kyseenalaistaa nykytaiteen, koska se ei ole poliittista. Silloin me itsenäisen taiteen rakastajat tukehdumme reilunkaupan banaaniimme: siis jos jokin ei sovi taiteisiin, se on politiikka.

Kuka haluaa taidetta, joka julistaa politiikkaa? Vai tarkoitetaanko tässä nyt poliittisella taiteella jotain sellaista epäpostmodernia aitotaidetta, jota perussuomalaiset pilanpäiten vaalivat?

Yhtä tyhmää, kuin on puhua taiteen yhteydessä politiikasta ja rahasta, on ottaa huomioon yleisö. Merkittävää taidetta ei synny miettimällä kohderyhmiä ja heidän ajanvietesegmenttejään, senhän tietää jokainen unohdettu ja omana aikanaan väärin ymmärretty taiteilija.

Ja jos joku nyt alkaa vielä länkyttää valistuksesta, ollaan suoraan Neuvostoliitossa. Tai Natsi-Saksassa. Tai 1700-luvun lopun Itävallassa, jossa keisari tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan, jotta kansalla olisi jotain sivistävää omakielistä katseltavaa ainaisen italiankielisen ylikansallisen pintahömpän sijaan.

Politiikan ja oletetun yleisön ohjaamaan taiteeseen kuuluu oikeanlaisten taiteilijoiden palkitseminen, ja se vääristää taidetta. Silloinhan Suomessakin olisi elokuvassa vain Aki Kaurismäki, teatterissa vain Kristian Smeds, kirjallisuudessa vain Kjell Westö ja musiikissa Esa-Pekka Salonen. Niin. Onko niitä muita?

Vapaan, itsenäisen taiteilijan symboli on Ludvig van Beethoven. Kuurouduttuaan tämä entinen Wienin populaari lemmikki lopetti muiden miellyttämisen, ei enää kammannut hiuksiaan eikä hyödyntänyt tanssitaitoaan, vaan keskittyi säveltämään. Kukaan yksittäinen ihminen ei ole siirtänyt taidetta yhtä voimakkaasti raiteiltaan kuin Beethoven. Hän tuli aloittaneeksi taiteissa myöhemmin niin populistiseksi tyylisuunnaksi nousseen romantiikan aikakauden, jonka perusajatus oli taiteen vapaus.

Mutta Beethoven oli poliittinen: hän ihaili Ranskan vallankumouksen poliittista aatetta, kuului tasavaltalaisiin, kannatti demokratiaa ja repi kolmannen sinfoniansa kansilehden kuultuaan, että aluksi niin lupaava poliitikko Napoleon julistautui keisariksi. Hän sävelsi Egmontin ja Fidelion ja edisti valistusajan filosofiaa, mutta kukaan ei ajattele politiikkaa kuunnellessaan Beethovenin sävellyksiä, koska meille ne ovat absoluuttista taidetta.

Beethovenilla ei ollut työnantajaa. Hän oli historian ensimmäinen apurahataiteilija. Kolme aatelista maksoi hänelle kuukausittain rahaa siitä, että hän sävelsi tai oli säveltämättä. Sittemmin tämä järjestelmä otettiin Suomessa käyttöön, ja aatelisten puutteessa sitä valvomaan perustettiin kommunistiselta kalskahtava poliittinen elin nimeltä Taiteen keskustoimikunta.

Beethoven oli myös ensimmäinen taiteilija, joka järjesti itse omat konserttinsa. Hän vuokrasi tilat, maksoi talon lämmityksen, valaistuksen ja väliaikatarjoilun, palkkasi orkesteriin muusikot, sävelsi musiikin, harjoitutti teokset ja johti konsertin. Sitä ennen hän oli levittänyt mainoksia ja vähän infonnut toimittajia tulevasta tuotannosta.

Suomessa on nykyään samanlainen järjestelmä, tosin yrittäjätaiteilijaa on autettu siinä mielessä, että taloissa on valmiiksi lämmitys, valaistus ja väliaikatarjoilu. Joten per aspera ad astra, tie tähtiin ei ole helppo, ja tähtiä tavoittelee jokainen, myös poliittinen, markkinataloudessa sinnittelevä, rahoittajistaan riippuvainen Beethoven.

Missä on vapaa taide? Eikö se ole mahdottomuus - nyt ja aina? Tajuammeko, mikä säätelee taiteita tänään?

Minna Lindgren

Kommentoi Lähetä: