Vastavoima

Meille, jotka olemme kiinnostuneita taiteesta, ei kysymyksen "mitä taide on" tule koskaan olla helppo.

Ehei. Sen pitää olla mitä vaikein kysymys, mielen vaiva, elämänikäinen rasite. Sen pitää kuulua samaan raskaan sarjan ongelmien luokkaan kuin kysymykset (1) "mitä on elämä", tai (2) "mitä meillä on oikeus toivoa", tai (3) "onko vapaa hiihtotyyli miljöörikos, koska se vaatii onnistuakseen vähintäin nelimetrisen ja usein käytännössä leveämmän kaistan raivaamisen metsään, kun sukupuuttoon kuollut perinteinen hiihto taasen perustui puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtivaan latuun".

Näin hankaliin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Kysymykset pitää asettaa joka päivä uudelleen. Tällaisiin kysymyksiin vastataan omalla elämällä, omilla valinnoilla, omalla sitoutumisella, omalla vakaumuksella, omalla lihalla ja lihan liikkeillä. Vastaamisaikaa on elämän ikä. Panokset ovat tässä visailussa korkeat, päävoittona on ihmisen arvo. Yhtään päivää ei ole varaa jättää väliin pohdinnoissa.

Palaamme lähtökohtaamme: kysymykseen "mitä taide on". Jokainen kohtaamamme taideteos kysyy ääneen tämän kysymyksen ja on itsessään ehdotus vastaukseksi.

Olen paininut viime aikoina kahden väkevän taideteoksen kanssa. Taide on nimittäin kamppailulaji. Toinen näistä on Kimmo Jylhämön ja Klaus Welpin toimittama teos Louserit vuittuun, johon on koottu Voima-lehdessä julkaistuja vastamainoksia reilun kymmenen vuoden ajalta.

Me hukumme ostokehotuksiin. Niitä tulvii edestä ja takaa, ylhäältä ja alhaalta ja joka välineestä. Niiden takana on iso raha ja isolla rahalla ostetut taidokkaat tekijät ja parhaat näyttelypaikat. Louserit iskee takaisin lujaa. Ei ihme, että rahatahot ovat älähtäneet ja taide- ja korruptiomuseo Kiasma kauhistunut ja kieltäytynyt yhteistyöstä tekijöiden kanssa.

Louserien taide perustuu ironiaan. Ironiantaju puolestaan perustuu falskin, onton ja naurettavan havaitsemisen lahjaan ja kykyyn tuoda nämä havainnot ytimekkäästi ja perustellun pilkallisesti julki. Louserien taiteilijat pelleilevät eli parodioivat taitavasti, he muotoilevat ostokehotukset niin ovelasti uudelleen, että niiden visuaalinen ja verbaalinen tyyli säilyy, mutta ostohoputus on demonisoitunut varoitukseksi ja paljastukseksi.

Louserit vuittuun on nykyviestinnän kielioppia. "Mitä taide on", kysyy räävitön kokoelma, ja vastaa: vallitsevan kaupallis-teollisen tyylin kritiikkiä, kieltoa ja purkua, vastavoimaa, sissitoimintaa, tottelemattomuutta.

Ja se toinen väkevä taideteos, painipartnerini: se on levyllinen Jukka Gustavson Bandin ja huuliharpisti Helge Tallqvistin tulkintoja Erik Lindströmin ikivihreistä. Ranskalaiset korot, Muistatko Monrepos'n, Tuuli tuo tuuli vie...

Vuonna 1922 syntynyt Erik Lindström on suomalaisen populaarimusiikin jättiläinen. Gustavson ja Tallqvist ovat vainunneet jazz-elementin hänen iskelmistään, nostaneet sen pintaan ja lähteneet rynnäkköön kromaattinen blues-harppu ryhmityksen kärkenä. Mahtavaa menoa!

"Mitä taide on", kysyvät Gustavson ja Tallqvist, ja vastaavat: perinteen makeilematonta kunnioitusta, uuden mahdollisuuden huomaamista vanhassa, kaupallisuudesta piittaamatonta julkaisutoimintaa, ärhäkkää vastavoimaa.

Kommentoi Lähetä: