Ei voi olla tottakaan

Jälkikoiria häkellytti Pia Komsin virtuositeetti Heinz-Juhani Hoffmanin sopraano-sellolauluissa Suomen Solistiyhdistyksen Klang-konsertissa Musiikkitalon Camerata-salissa. Se oli konsertin jälkitunnelmissa jättää varjoonsa loput komeasta nykymusiikkikattauksesta, johon kuului Lotta Wennäkosken Procris, kantaesityksinä kuullut José Baronin, Lauri Kilpiön ja Seppo Pohjolan pianoimpromptut sekä Mark Andrén ja Bruno Mantovanin kamarimusiikkiteokset. Konsertissa esiintyivät Piia Komsi, sopraano ja sello, Markku Luolajan-Mikkola, gamba, Pasi Eerikäinen, viulu, Emil Holmström ja Kristiina Junttu, piano, Iiro Rajakoski, alttoviulu sekä Eeva Rysä, sello.

Klang-konsertin ohjelma jakaantui kolmeen osaan: sen ääripäissä kuultiin koloratuurikappaleet ja keskellä kantaesitykset, joita puolestaan reunusti kaksi ranskalaista teosta. Symmetrinen muoto jäsensi hienosti kuuntelijalle vaativaa kokonaisuutta. Toisaalta illan todettiin olevan pitkä uuden musiikin konsertiksi, koska hienoista teoksista huolimatta pelkkä informaation määrä verotti keskittymiskykyä ja energiaa.

Koirilla oli tuoreimpana vainu konsertin päätteeksi kuullusta Hoffmanin Kahdesta muistijäljestä. Yksimielisesti lausuttiin, ettei sellonsoittoa ja koloratuurilaulua yhdistävään akrobaattiseen suoritukseen pysty kukaan muu kuin Pia Komsi. Virtuositeetin äärimmäisyys, molempien fyysisten tapahtumien yhdistäminen samassa esityksessä oli suorastaan mykistyttävää. Itse teoksessa aisti pieni sosiaalipornon sävyn, vaikka säveltäjän suuri rohkeus tehdä henkilökohtaisesta traumasta taidetta tunnustettiin. Säveltäjä tavoitti hienosti hätääntyneen tunnetilan, jota vielä teosparin aavistuksen verran pitkitetty kesto tehosti.

Konsertin aloittanut Wennäkosken Procris-teos koloratuurisopraanolle ja gamballe oli tunnelmaltaan aivan toisesta maailmasta. Siinä on paljon perinteisen vokaalimusiikin hyveitä, ja ilmaisu ja melodianmuodostus mukailevat tekstiä barokin affektiopin tyyliin. Melko tiheästi kirjoitettu gamban tekstuuri ei yllättäen tuntunut oikein kantavan lavan reunan ylitse Cameratan sinänsä hyvässä akustiikassa.

Paljon säveltävän Bruno Mantovanin kädenjälki vaikuttaa helposti viimeistelemättömältä, ja sama vaivasi myös viulu-pianoduoa All’ungarese, jossa säveltäjä tuntui raapineen minuutit kasaan urkupisteratkaisulla. Teoksen näennäinen energisyys ei ollut eteenpäin menevää vaan pohjimmiltaan staattista; unkarilaiseleiden ja atonaalisen musiikin yhdistelmä vaikutti teennäiseltä. Unkarilaisuudella olisi toisaalta voinut leikkiä enemmänkin.

Mark Andrén arvoituksellinen …zu herätti kysymyksen: hienovaraista hälyäänien etsintää vai kitkutusta ja nyhväämistä? Koirat kallistuivat hiukan epäröiden ensimmäisen vaihtoehdon puoleen. Sävellyksen chaconnemaisen, hitaasti etenevän pulssin vaikutelman huomattiin olevan aivan toisenlainen kuin mitä monimutkaisesta nuottikuvasta olisi voinut päätellä.

Kolmen impromptun kantaesityksistä nousivat Kilpiön ja Pohjolan sävellykset omaan luokkaansa; Baronin sävellys vaikutti niiden rinnalla tyhjäkäynniltä. Pohjolan sävellys oli kolmikosta eniten impromptun oloinen, monimuotoinen ja taidokkaasti rakennettu kappale, joka käytti soittimen perinteisiä keinovaroja mehukkaasti. Kilpiön vahvuuksia taas olivat huikea harmoniantaju ja taito kirjoittaa pianolle.

Suomen Solistiyhdistyksellä on selvästikin huomattava potentiaali järjestää erinomaisia nykymusiikkikonsertteja, totesivat koirat lopuksi hännät tyytyväisyydestä heiluen.

Kommentoi