Nordic designia, munniharppusooloa ja kanteletaidetta

Heinäkuun festivaalihellettä muistellaan Haapavedeltä ja Rääkkylästä. Anna-Liisa Ellerin kanteletaide lumoaa. Olli Kari pakinoi viisaita sanoja avoimesta musiikkikulttuurista.

Klo 19.03 Kansanmusiikin pakina
Muusikko Olli Kari: Ollin oppimisvuodet.

n. klo 19.20 Haapavesi Folk: Nordic. (Äänitetty 1.7.)
Haapavesi Folkin yksi pääesiintyjä oli ruotsalainen Nordic, jossa soittavat Erik Rydvall avainviulua, Magnus Zetterlund mandoliinia ja Anders Löfberg selloa. Se valittiin tänä vuonna Ruotsin parhaaksi etnoyhtyeeksi. Osoittaa itsevarmuutta ja itseironiaakin antaa yhtyeelle nimi Nordic, mutta sillä on katetta. Nordic on kansanmusiikkivastine nordic designin puhtaille linjoille, keveydelle, valoisuudelle ja huumorille.

n. klo 19.55 Kihaus Folk: Esterin teekannu ja Jukka Muhonen. (Äänitetty 9.7.)
Kihauksen tarjonnasta muistellaan Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun kansanmusiikkiopiskelijoiden arkaais-modernia konserttia. Esiintyjinä ovat Esterin teekannu (Jenni Venäläinen ja Mirva Tarvainen) sekä Suomen ainoa munniharpun pääaineopiskelija Jukka Muhonen. Konsertin juonsi yliopettaja Sanna Kurki-Suonio, joka käytti tilaisuutta hyväkseen ja esitteli kouluaan.

n. klo 20.10 Kansainvälisen kantelekilpailun satoa: Anna-Liisa Eller. (Äänitetty Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa 29.5.)
Toukokuisen kantelekilpailun korkeaa ja kansainvälistä tasoa kuvastaa Anna-Liisa Eller, joka voitti ammattilaisten taidemusiikkisarjan. Ellerin kimmeltävänkaunis kilpailuohjelma sisälsi barokin cembalomusiikkia, espanjalaissävyistä kitaratunnelmointia ja tiukkaa nykymusiikkia.

Tässä vielä Olli Karin pakina tekstimuodossa kaikille opiksi ja iloksi.

Terveisiä Moskovasta! Kävimme tanhuajien kanssa esiintymismatkalla maaliskuulla. Heti matkan jälkeen jouduin palaamaan kirjakauppaan, jossa olin aiemmin pidellyt käsissäni Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Leena Laurénin kirjaa Hulluja nuo venäläiset – tuokiokuvia Venäjältä. Tämä yhteiskunnallis-kulttuurinen silli-hapankaali-salaatti antoi viihdyttävällä tavalla vastauksia niihin kysymyksiin, joita matkan aikana oli herännyt.

'Venäläiseen kollektivismiin kuuluu myös se, että kaikki yhteiset projektit toteutetaan demokraattisesti eli äärettömän kaottiisesti ja tehottomasti', kirjoittaa kirjeenvaihtaja Laurén. 'Kun suomalaiset matkustavat yhdessä, ei tuota suurempaa ongelmaa jakautua ryhmiin, jos halutaan nähdä eri asioita.' Laurénin ainakin osittain teeskennelty turhautuminen purkautuu lopulta tyytyväisyydeksi asiain kulkua kohtaan: 'Päivän mittaan pitää syödä, juoda kahvia ja käydä vessassa, ja päätös siitä missä näitä asioita toimitetaan pitää tehdä kollektiivisesti. Kaikki tämä tapahtuu kovaäänisen neuvottelun ja lennokkaiden riitojen säestyksellä.'

Suomalainen maailmanluokan filosofi ja opettaja Juha Varto kertoi ärsyyntyvänsä, kun lippuluukulla joukko ulkomaalaisia urpoja tuhlaa kaikkien jonottajien kallisarvoista aikaa neuvottelemalla, höpisemällä, nauramalla, riitelemällä, huutamalla puhelimeen; miksi päätöstä siitä mihin teatteriesitykseen halutaan ei voisi tehdä sovussa sillä aikaa kun lippuluukulle jonotetaan? Kaikesta huolimatta, korostaa Varto, kyseessä on osanottajilleen mitä tärkein psyykkis-sosiaalinen tapahtuma; kaikkien pitää tuntea itsensä osalliseksi päätöksenteosta, vaikka se tarkoittaakin säätöön käytetyn ajan moninkertaistamista.

Eurooppalaisessa politiikassa kaksi leiriä on käytännössä korvannut vanhat puolueet, ja taas kerran vastakkain ovat meidän mukulat ja Krannin kakarat. Vanhakantaisia ovat niin silmien kuin puoluekirjankin väriin perustuvat jaottelut. Viime syksynä perusruotsalainen puolue Sverigedemokraterna joutui sosiaalisen median ryöpytykseen puolueen keulahahmo Jimmie Åkessonin esiinnyttyä vaalien alla ruotsalaisessa kansallispuvussa. Maahanmuuttajataustaiset muusikot etunenässä koko kansanmusiikin kenttä kääntyi avausta vastaan mm. näyttävin monikulttuurisin jamituksin suoraan parlamentin rappusilla. Tarkoituksena oli osoittaa, että ainakaan musiikin kenttä ei pelkää mustaa miestä.

Kaikkea ei nimittäin voi valita: sukupuoltaan, kansallisuuttaan, äidinkieltään, muttei myöskään lapsuuden kasvatusympäristön eetosta, uskonliikkeeseen kuulumista, omia harrastuksiaan, omaa pääsoitintaan... On muistettava, että läheskään kaikki harrastustoiminta kansanmusiikin ja kansantanssin pyhässä yhteydessä ei tue kulttuurisen monimuotoisuuden ylläpitämistä saati korosta jokaisen oikeutta olemassaoloonsa. Tunnen tapauksen eräästä suomalaisesta musiikkiopistosta, jossa muuan lapsi pyrki soittamaan rumpuja, mutta otettiin vastentahtoisesti selloluokalle. Jonkin aikaa rumpuopettajalla yksityistunneilla käytyään kävi ilmi, että lapsi oli saanut pääsykokeista liki parhaat pisteet musiikkiopiston historiassa, ja laitettiin siksi opiskelemaan nk. arvokkaammalle osastolle. Tällainen menettely ylikorostaa materian (l. soitinten) vaikutusta yksilön myöhempään elämään, ja sikäli eriarvoistaa ihmisiä. Toisaalla olen omin korvineni joutunut todistamaan, kuinka eräältä nuorelta evätään pääsy nuorisoseuraan sen takia, että on perinyt vanhemmiltaan mustan ihonvärin. Sivuseikka asiassa on, että kyseinen nuori on pitkään ja monipuolisesti tanssia harrastanut Suomen kansalainen.

Tällaisissa oloissa kansankulttuurin on vaikeaa kehittyä täyteen loistoonsa. Pidän esimerkkejä kauhistuttavina; onhan eri asia pitää yllä omaa kulttuuriaan arvokkaalla ja kunnioitusta herättävällä tavalla, kuin tehdä se toisia alistamalla. Lisäksi tässä ei olla kaukana tilanteesta, jossa tavoitteena on lähinnä omien businesten turvaaminen; kauppaahan tälläkin asialla jatkuvasti tehdään, halusimme tai emme. Jokainen Womex-messuilla joskus vieraillut voinee tämän asian vahvistaa – suonette anteeksi populistisen vertaukseni.

Mordvalais-helsinkiläinen runoilija Sergei Zavjalov toteaa esseessään, että omaa perinnettä ylikorostava lokalismi on yhtä lailla epäilyttävä asia kuin ylikansallinen globalismikin; kaiken perinteisen tuhoamisen vastakohtana on pitäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiin, joihin takerrutaan 'turmeltumattoman alkuperäiskulttuurin' nimissä. Etniset stereotyypit ovat Euroopassa ensimmäistä maailmansotaa edeltävällä tasolla, ja tähän liittyvä joko-tai -mustavalkoisuus köyhdyttää kaiken ihmiselämään liittyvän. Venäjän maantieteellisen keskustan pikkuvaltioissa - joihin toki Mordvakin kuuluu - onkin viime aikoina koettu, että kyseessä on taistelu jota kumpikaan näkemys ei voi voittaa. Alaa valtaa kokonaan toinen etninen periaate sekä-että, joka Zavlajovin mielestä 'varjelee Venäjää --- uudelta hajoamiselta, sadoilta tuhansilta uhreilta, miljoonilta pakolaisilta.' Koko kansakunnan käsitteen on tullut aika muuttua, sillä periaatteen toteutumiseksi pitää Zavjalovin mukaan kaikkien hyväksyä kompromisseja; päällimmäisenä unohtaa sekä alueellinen että genettinen identifioituminen.

Vastavalmistuneena soitonopettajana pääkysymys elämässäni onkin, minkälaista oppia haluaisin oppilailleni antaa. Valinnanmahdollisuuksien lisääntyessä lisääntyy vaihtoehtojen käsittämisen tarve, jota yksioikoinen arvottaminen kulttuuriperinnön nojalla ei tue. Mediakasvatuksen uudet tuulet peruskouluissa, joista soitonopettajakin voi saada puhtia työhönsä, ovat alkusoittoa siihen mitä kansanmusiikkihommissa kaipaamme. Herranpelkoinen itsensä alentava luottamus valtion viralliseen opetussunnitelmaan on niin lujassa, että opetuskokonaisuuksien ymmärtäminen ja todellisten uudistusten harkinta jätetään yleensä etabuloituneiden kasvatustieteen asiantuntijoiden tehtäväksi. Näistä keskusteleminen olisi opettajanhuoneenkin kahvipöydässä elintärkeää.

Asiaa minulta jokin aika sitten tiedusteltiin, joten myönnettäköön; Sibiksen instrumenttipedagogisissa opinnoissa ei tosiaankaan puhuttu kissoista, koirista, pehmoleluista eikä muista lapsia näennäisesti kiinnostavista asioista. Lapsia mietityttävät pääosin samat ihmiselämän kiperät kysymykset kuin aikuisiakin. Niin esiintymis- kuin opetustyössäkin on tärkeää myöntää, että tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan sekä tekniikkaa että ilmaisua. Populistinen pehmoleluilla viihdyttäminen sortuu hallitsemattomiin kasvatusvaikutuksiinsa, toisaalta elämänmakuisia eväitä ei välttämättä anna introvertti pohdiskelijakaan. Usein kuulee kauhistelua keskinkertaistumisen leviämisestä musiikkielämässä. Kärjistäen: jos peruskoulun musiikkikasvatus antaa kaikille mahdollisuuden, on se huippulahjakkuuksilta pois. Näin saattaa klassiselta kannalta katsottuna näyttää olevankin; onhan vaarana, että lahjakkuudet löytävät tai kehittävät itse jonkin aivan uuden ilmaisun keinon vakiintuneiden taiteenlajien herättämättä kiinnostusta. Kuitenkin mielestäni riippumattoman yksilön vakavissaan työstämä taiteellinen tuotos sisältää aina loputtoman monitasoisen arvomaailman.

Kehoittaisin siirtämään keskustelun painopistettä pois välineistä kohti kulttuuristen sisältöjen välittämiä maailmoja. Ehdottaisin kaikille pakollista ajan hukkaamista hyväntahtoisten riitojen ja vilkkaiden erimielisyyksien erittelyn merkeissä. Näiden lomassa perehdytään sekä klassisen että muunlaisen taiteen historiaan ja käytäntöihin, tehdään näistä lennokkaita yleistyksiä nykypäivän ilmiöihin, ihmetellään performanssitaiteita sekä laajennetaan ilmaisun välineitä odottamattomiin suuntiin. Soitto-oppilaan on mahdollista lisätä ymmärrystään toisista ihmisistä, kunhan vain on saanut välineet hahmottaa hyvät ideat kaikista kokemistaan kulttuurisista esityksistä - siis ei vain arvottaakseen niitä samoin kriteerein kuin isämmekin, ja heidän isänsä, jotka kyllä omana aikanaan lienevät olleen oikeilla jäljillä. Kaupan päälliseksi oppilaan on mahdollista – vai sanoisinko luvallista – kehittyä huipuksi myös siinä kaikkein omimmassa lajissaan, olkoon se sitten klassinen tai vielä ennenkuulematon kulttuurinen toiminto.

Kirjeenvaihtaja Laurén kertoo kirjassaan venäläisistä perhejuhlista, joissa jokainen sylivauvaa isompi lapsi on suorastaan velvollinen pitämään maljapuheen. Kukaan ei odotakaan maailmaa mullistavia sanoja tai sen suurempaa runollisuutta; tärkeintä on lähinnä osoittaa kiitollisuutensa isäntäväelle, onnitella juhlakalua, päivitellä kuinka hauskaa onkaan olla täällä yhdessä. Lämmin tunnelma jättää mieliinpainuvan jäljen niin esiintyjään kuin kuulijoihinkin.

Lähetä: