Carlos Kleiberin erikoisesta elämästä syntyi vuoden paras dokumenttielokuva

Eric Schulzin elokuva kapellimestarilegenda Carlos Kleiberista on eräs vuoden parhaista klassisen musiikin dokumenttielokuvista. Elokuva sai lokakuussa Gramophone-palkinnon DVD-dokumenttien sarjassa.

Carlos Kleiber oli yksi 1900-luvun erikoisimmista kapellimestareista. Hän oli tunnettu melodian ja emootioiden esiinnostajana. Johtamiseen hän käytti koko käsivarsiaan, joiden liikkeet tuovat mieleen balettitanssijan. Myös kasvot olivat hyvin ilmeikkäät. Elämänsä aikana Kleiber johti vain hyvin vähän konsertteja, suunnilleen sen verran kuin tavallinen kapellimestari muutamassa vuodessa, ja hänen ohjelmistonsa oli suppea.

Julkisuuden hahmona Kleiber oli arvoituksellinen, sillä hän vältteli jättämästä mitään jälkiä elämästään jälkipolville – yhteenkään haastatteluun Kleiber ei koskaan suostunut. Siksi dokumentin nimi on ”Traces to Nowhere” – ”jäljet ei mihinkään”.

Kuvakerronta seuraa Kleiberin viimeistä matkaa rakkaaseen vuoristokylään, jossa sijaitsevaan vapaa-ajan asuntoon hän seitsemän vuotta sitten ajoi kuolemaan. Itsemurhasta ei suoraan puhuta, mutta se oli ilmeinen kuolinsyy.

Kleiberin viimeisen ajomatkan varrelle Eric Schulz on pystyttänyt tämän koko elämän. Ystävät ja työtoverit Plácido Domingosta Brigitte Fassbaenderiin kertovat kokemuksistaan. Kleiber on äänessä ainoastaan lyhyissä arkistokatkelmissa, joissa hän harjoituttaa orkesteria. Katsojasta tulee ikään kuin Kleiber itse – ajamassa autolla kohti kuolemaa, muistelemassa elämänsä kulkua.

Mielenkiintoisinta antia ovat katkelmat Kleiberin vetämistä harjoituksista. Mustavalkoisella filmillä teräväkasvoinen Kleiber harjoituttaa Weberin Taika-ampujan alkusoittoa. Lähes jokainen Kleiberin ele ja kielikuva analysoidaan. Ihastelua saa harjoituksissa kuultu ajatus siitä, miten ”pitkät äänet pitää voittaa – niiden kanssa täytyy kamppailla”.

Oboisti Klaus König panee merkille, miten Kleiber osasi käsitellä muusikoita. Hän hivelee heidän egoaan kehuilla: ”Klarinetti, todella kaunista – Te soitatte niin kauniisti, että saisinko vielä kerran.”

Klarinetistin edessä istuva huilisti Karl Friedrich Mess näyttää kärsivältä. Dokumentissa hän selittää, että häpesi vuorossa ollutta klarinetistia, joka ei ollut orkesterin vakituinen soolosoittaja.

Toista tuntia kestävä dokumentti päättyy Kleiberin yllättävään kuolemaan. Kesällä 2004 Carlos Kleiber lähti ajamaan kohti Slovenian Konjsicassa sijaitsevaa vuoristomökkiään, josta hänet pian löydettiin kuolleena. Toinen Kleiberin lapsista löysi isänsä. Aluksi tämä oli ilahtunut siitä, miten rauhalliselta vanhus viimein näyttää. Mutta hän oli kuollut.

Auton CD-soittimesta löytyi myöhemmin Brahmsin neljäs sinfonia. Dokumentin lopussa on kuitenkin käytetty Beethovenin seitsemättä ja Sibeliuksen kuudetta sinfoniaa. Hieno valinta on Sibeliuksen kuudes, jonka katolisten harmonioiden soidessa näytetään krusifiksia taivasta vasten.

Dokumentti päättyy Carlos Kleiberin siskon Veronika Kleiberin kyyneliin. ”Minun veli-parkani”, hän lainaa Elsaa Wagnerin oopperasta Lohengrin.

Erich Schulzin filmi on suurenmoinen musiikkidokumentti. Valaisun ja kuvauksen eteen on nähty vaivaa. Kamera-ajo tyhjässä radiostudiossa on pysäyttävän hieno, samoin lopun ajomatka ylös Slovenian vuoristoon. Haastateltavat on saatu puhumaan vapautuneesti, ja kasvoille ilmestyville tunteille annetaan aikaa.

Päähenkilöä ei ole myöskään jätetty kritiikittä: dokumentissa muistetaan mainita, että Kleiberin lyönti ei suinkaan aina ollut rytmisesti tarkka, ja että loppuaikojen konserteissa hän ei ollut enää hyvässä vedossa.

Dokumentti ei lähiaikoina ole tulossa Suomessa televisioon. Sen voi katsella DVD-levyltä, jolla tosin ei ole suomen- eikä ruotsinkielisiä tekstejä, mutta viisi yleisintä eurooppalaista kieltä (englanti, ranska, saksa, italia ja espanja) löytyvät.

Carlos Kleiber: Traces to Nowhere (Eric Schulz).
(Arthaus Musik 101553)

Lähetä: