Daniel Hopen uudet vaatteet

Näissä musiikinkuluttajapalvelutehtävissä törmää silloin tällöin keisareihin, joiden vaatteet herättävät epäilyksiä. Eräs tällainen keisari on brittiläinen viulisti Daniel Hope. Säännöllisesti hän levyttää arvostetulle Deutsche Grammophonille ja yhtä säännöllisesti minä mietin, miksi hän saa niin tehdä.

Voi olla että hänellä on valtaisa konserttikarisma, joka ei levyillä välity; voi olla että hänen sointi-ihanteensa sotii niin paljon omaani vastaan, että se estää minua huomaamasta hänen suurta musikaalisuuttaan; voi olla että DG:n markkinointiosasto arvostaa komeaa miesviulistia enemmän kuin yhtiön tonmeisterit; tai sitten korvissani on vikaa. Miten vain - minun mielestäni Daniel Hope -nimisellä keisarilla ei ole vaatteita, tai jos onkin, ne ovat hyvin rupiset ja epämiellyttävästi soivat vaatteet.

Daniel Hopen soitossa on kyllä menoa ja meininkiä, mutta hartsipölyn takaa kuuluu ruma ääni. Etenkin kaksoisotteissa on leikkaava, raudalta maistuva sävy, joka valitettavasti levittäytyy myös yksinkertaisiin melodialinjoihin, kun Hope soittaa voimalla. Nopeat tikutukset tai muuten vaativat kohdat särisevät ja paukkuvat, ja akordien rouhinta saa pelkäämään sekä jousen että viulun puolesta. Minun korvissani suuri osa menosta ja meiningistä on hallitsemattomuutta, joka ohjailee Hopen tulkintoja enemmän kuin musikaalisuus.

Tällä uudella levyllä Hope soittaa romantiikan viulusuuruus Joseph Joachimin inspiroimaa musiikkia - mukana on Brahmsin, Schubertin ja Schumannin pikkukappaleita, kaksi Joachimin omaa tunnelmapalaa sekä pääteoksena Bruchin konsertto. Sen tempot on lavennettu turvallisen romanttisiksi, mutta silti Hopen soitto saa minut muistelemaan omaa ahdistustani kyseisen konserton solistina. Niin umpisurkea Daniel Hope ei tietenkään ole, kyse on arvostetusta ammattilaisesta.

Bruchin konsertossa Sakari Oramo tekee varmaa perustyötä Tukholman kuninkaallisen kaupunginorkesterin johtajana, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että hän saattaisi soittaa soolo-osuuden Hopea paremmin.

Silloin tällöin Daniel Hopen intensiivinen musikaalisuus pilkahtaa esiin epämiellyttävän soinnin alta. Esimerkiksi Clara Schumannin Romanssin pitkät, yltiöromanttiset fraasit ja varmaotteinen rubato tekevät kunniaa Joachimin perinnölle.

"The Romantic Violinist", säv. Bruch, C. Schumann, Brahms, Joachim, Schubert ja Dvořák. - Daniel Hope, viulu, ja Tukholman kuninkaallinen FO/Sakari Oramo, sekä Sebastian Knauer ja Bengt Forsberg, piano, ja Anne-Sofie von Otter, mezzosopraano.
(DG 477 9301)

Lähetä: