Gambahyveitä ja -paheita Bachin soolosellosarjoissa

Brittiläinen sellisti Richard Tunnicliffe tunnetaan melkeinpä paremmin gambistina. Fretwork-gambayhtyeen nokkamiehenä hän on tarjoillut kuulijoille juoksevaa, kullanhohtoista gambahunajaa milloin minkäkin musiikin parissa. Nyt Tunnicliffe on levyttänyt barokkisellistien ylivertaisen suosikin, Bachin soolosellosarjat, ja soitossa on helppo kuulla gambavaikutteita - sekä hyvässä että pahassa.

Ensin ne hyvät vaikutteet. Tunnicliffen sello soi varsin gambamaisesti, siis yhdistäen pehmeyttä ja nasaalia leikkaavuutta, hiljaisia sävyjä ja resonointia. Tämä levytys kuulostaa aidosti ja radikaalisti erilaiselta kuin mikään mitä moderneilla soittimilla saadaan aikaan. Barokkisoinnin kaupanpäällisinä tulee huonosti syttyviä kielenvaihtoja ja lievää nuhaisuutta, mutta suolikielten lempeys ja barokkijousen keveys lienevät periodi-intoilijoiden mieleen. Gambamaista sävyä tulee myös siitä, että Tunnicliffe ei juuri käytä vibratoa ja napauttelee sormensa otelautaan niin selvästi, että tuntuu kuin sellossa olisi nauhat.

Valitettavasti gambapuolelta on Tunnicliffen soittoon hiipinyt myös paheita. Häiritsevin niistä liittyy jousenkäytön linjakkuuteen ja kuuluu erityisesti preludien loputtomissa kuudestoistaosakuluissa. Musiikki vaatisi linjaa ja keveyttä, mutta Tunnicliffe tekee jokaisen jousenvaihdon erikseen ja kuuluvasti, mikä saa musiikin kuulostamaan raskaalta, jopa työläältä. Hitaissa tai kaaritetuissa tai vaihtelevammissa osissa tämä ei onneksi juuri haittaa, mutta niissäkin jousenkäyttö korostuu oudosti, vaikka soitto muuten on elävää ja eleganttia. Olisin kuitenkin gambapuolella marinoidulta sellistiltä odottanut koristeellisuutta, fraasien vapautta ja rentoutta, jotain sellaista kuin gambisti Paolo Pandolfin levytyksessä soolosellosarjoista.

Levyn on julkaissut brittiläinen Linn, joka normaalisti tunnetaan akustisesti uskollisista, miellyttävistä äänityksistä. Nyt Linn on tavoitellut intiimiyden ja tilavuuden tavallista kunnianhimoisempaa yhdistelmää. Sormien naputus otelautaan kuuluu selvästi ja runsas jälkikaiku tukee polyfoniaa, mutta kokonaisvaikutelma on kova ja ohut. Oma vertailukohtani on Steven Isserlisin suolikieliversio, jonka lämmin, pehmeä ja hyvin miellyttävä sointikuva antaa musiikin hengittää vapautuneemmin.

Sinänsä Richard Tunnicliffen versio peittoaa useimmat modernien sellobroilerien tusinaversiot ainakin soinnillisessa kiinnostavuudessa ja elävyydessä, mutta soolosellosarjat on levytetty paljon miellyttävämmin ja pakottomammin sekä barokkiselloilla että moderneilla.

J.S. Bach: Soolosellosarjat. - Richard Tunnicliffe, sello.
(Linn Records, CDK 396)