Jan Lehtola parhaimmillaan

Urkutohtori Jan Lehtola on istuutunut Uudenkaupungin kirkon hienojen urkujen ääreen ja levyttänyt Mendelssohnin urkusonaatit. Minua suuresti ihastuttaa, että Lehtola on tehnyt toistaiseksi parhaan levynsä näin perinteisen ohjelmiston parissa.

Periaatteessa Mendelssohnin urkusonaatit vuodelta 1845 ovat kauniisti patinoitunutta ja usein varsin siivosti soitettua klassista urkuohjelmistoa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt Jan Lehtolaa tekemästä niistä raikasta, lähes hillitöntä tulkintaa. Se on mahdollista ja oikein, koska Mendelssohnin urkusonaatit eivät ole sonaatteja vaan hyvinkin vapaita karaktäärikappaleita, jotka kurkottavat uskaliaasti kohti täysromantiikan urkuilmaisua.

Lehtolan soitto luo mielikuvia Kesäyön unelman taianomaisuudesta, viulukonserton elegisyydestä ja Hebridien pauhusta, ja hurjastelee ihastuttavan lähellä sekä urkusoinnin että hyvän maun rajoja. Voimalliset cantus firmukset pauhaavat jalkiosta, hempeät kohdat maalataan paksulti vaaleanpunaisella, ja kuulijan sielua järkytetään rajuilla leikkauksilla tunnelmasta toiseen. Juuri tällaista pitää tämän musiikin olla.

Levyvihossa mainitaan, että Mendelssohnin aikoihin urkusävellysten fraseerauksen merkintä oli vielä sangen hajanaista, mutta sehän ei tietenkään estä Lehtolaa soittamasta täydellisen luontevilla kaarituksilla.

Uudenkaupungin kirkon Marcussen & Sohn -urut kuulostavat Lehtolan käsittelyssä maailmanluokan instrumentilta. Rekisteröinneissä on sekä hillittyjä sävyjä että uskaliasta rikkautta. Mika Koivusalon äänitys kelpaa myös viisikanavaisena kenen tahansa hifistin nautiskeltavaksi, mutta suosittelen levyn seuraksi tukevaa subwooferia, jotta levyn hillittömyys pääsee kunnolla esille.

Urkujen ja urkutaiteen historiaa 4. Felix Mendelssohn: Urkusonaatit op. 65. - Jan Lehtola, urut.
(Alba ABCD 324)

Lähetä: