Kertomuksia ilosta, intohimosta ja sokerista

Säveltäjä Uljas Pulkkis tunnetaan sekä nykymusiikin että miestenmuodin saralla konservatiivisesta otteesta mutta kiistämättömästä ja aikaa kestävästä tyylistä. Pulkkisin ensimmäisen orkesterisävellyslevyn julkaisi BIS, mutta nyt hänen uudempiin teoksiinsa on tarttunut Ondine ja Tampereen kaupunginorkesteri. Uutuus vahvistaa mielikuvaa itsevarmasta ja taitavasta säveltäjästä, mutta minulle Pulkkisin musiikki asettaa samoja esteettisiä haasteita kuin aiemminkin. Kun keinot ovat näin perinteisiä, pitäisikö päämäärän olla vastaavasti radikaalimpi?

Avausteos, seitsenosainen fantasia On the Crest of Waves vuodelta 2003, tuo mieleen sekä impressionismin että amerikkalaisen orkesteriromantiikan. Sen kimmeltävät harmoniat vivahtavat jopa ranskalaiseen spektralismiin, vaikka Pulkkis taivuttelee ja yhdistelee sointimassoja perinteisin keinoin eikä yläsäveltaikuruudella. Teoksen herkullinen alku vetää mukaansa, samoin hitaiden osien melodiikka, joka kelluu varsin maukkaissa orkesteriliemissä. Sitä oudommalta tuntuu, kuinka kantikkaasti musiikki lopulta etenee. Pulkkis rakentaa soinnun tai tunnelma, sitten seuraavan soinnun tai tunnelman ja taas seuraavan. Musiikki hahmottuu helposti mutta juoni ei.

Hannu Linnun johdolla tamperelaiset toteuttavat harmoniat nautittavan tarkasti, ja elokuvallisen kepeä, vilpitön musisointi helpottaa musiikin makeutta.

Klarinettikonsertto, levyn nimikappale Tales of Joy, Passion, and Love, on pateettisesta nimestään huolimatta mukava suolapala levykokonaisuudessa. Rakenteen kantikkuus haittaa tässäkin, mutta välillä Pulkkis tavoittaa Tiensuun orkesteriteoksista tutun kipinöinnin, tosin rytmisesti pelkistetyssä tai jopa laiskassa muodossa. Kari Kriikun elämänmakuinen soitto pelastaa musiikillisesti paljon ja saa miettimään, voisiko Pulkkis laajemminkin ottaa esteettisiä riskejä ja saada perusturvalliseen musiikkinsa rosoa tai vaaran tunnetta.

Levyn päättävä sävelruno Vernal Bloom vuodelta 2008 velloo mukavasti eteenpäin, kasvaa samaa tahtia kuin Pulkkis siirtää vastuuta jousilta vaskille ja tavoittaa aavistuksen pakkomielteenomaista väkevyyttä, mutta tuntuu loppuvan kesken. En minä elokuvallista loppufanfaaria kaipaa, mutta jonkin sortin katarsikselle olisi aina tilaus - eikä katarsis ole sitä että mollisävyistä päädytään lisäsävelduuriin.

Kuten sanoin, Pulkkisin musiikki asettaa minulle esteettisiä haasteita. Mutta sen tiedän, että perussinfoniakonsertin alkusoitoksi nautin mieluummin Pulkkisin sointihurmosta kuin harmaasävyistä umpimodernismia.

Uljas Pulkkis: On the crest of waves; Tales of joy, passion, and love; Vernal bloom. - Kari Kriikku, klarinetti, ja Gabriel Suovanen, baritoni, sekä Tampere Filharmonia/Hannu Lintu.
(Ondine, ODE 1176-2)

Lähetä: