Torstaisin klo 11.00 - 11.58
Light music -perinnettä suomalaisittain
Ilkka Kuusiston orkesterimusiikkia sisältävää uutuuslevyä ei voine määritellä säveltäjälevyksi, koska hän ei pidä itseään säveltäjänä vaan musiikin käsityöläisenä. Tämä on osoitus terveestä itsetunnosta mutta myös vähättelyä. Ilkka Kuusisto jos kuka tietää, miten orkesterin saa soimaan.
"Annan itselleni anteeksi sen, että kirjoitan sellaista musiikkia, josta itse pidän", tuumaa Kuusisto. Hänen musiikistaan pitävät muutkin, sillä hän tekee paljon käyttömusiikkia kuten sanonta kuuluu - erotukseksi musiikista jolle ei ole käyttöä. Uutuuslevyn perusteella Kuusisto pitää musiikista, joka asettuu brittiläisen light music -perinteen liepeille.
Tämä on kehu. Brittiläiset orkesteriviihdesäveltäjät ovat ammattilaisia, joiden teoksissa riittää rahakkaita melodioita, silkkisiä jousimattoja, juhlavia vaskia ja hempeää harpun näppäilyä; atonaalisuuden annetaan pölyttyä orkesterin varastohuoneessa, josta se kaivetaan satunnaisia kauhuefektejä varten.
Näiden ominaisuuksien lisäksi Kuusiston musiikissa on helppo kuulla suomalaiskansallista sävyä. Tekstuuri on kauttaaltaan pohjoismaisen kuulasta, melodiat kansanomaisia ja materiaalin kehittely sibeliaanisen orgaanista (silloin kun Kuusisto katsoo materiaalin kehittelemisen tarpeelliseksi).
Kuusiston I Sinfonia asettuu perinteiseen muotoon lempein soinnein ja kesäisissä tunnelmissa ilman muita yllätyksiä kuin se miten mukava sitä on kuunnella. Balettimateriaalista kokoonpantu kakkososa ei aivan kanna, mutta kokonaisuus toimii kuin rautakanki. Tällaista musiikkia kaupunginorkesterien pitäisi pakko-Sibeliuksen sijaan soittaa itsenäisyyspäivän konserteissa ja sponsorijuhlissa.
Uuden oopperatalon pompöösi juhlakantaatti Kun talo alkaa soida lienee aikanaan täyttänyt sekä tarkoituksensa että juhlijoiden sydämet, mutta nykyisellään sen teksti ei kestä - ainakaan kansallisbaritoni Hynnisen vakavaa ilmaisua.
Levyn kohokohdaksi muodostuukin suloisia viihdetyylejä pakottomasti yhdistelevä viulukonsertto Concertino improvvisando. Pekka Kuusiston yllytyksestä syntyneessä teoksessa solisti joutuu integroimaan improvisoitua materiaalia stemmaansa. Konserton kantaesitti Lapin kamariorkesterin konserttimestari Lasse Joamets, mutta levyllä soittaa Pekka Kuusisto itse, ja upeasti soittaakin.
Pekka-pojan nykyiselle muusikkoudelle isäukon konsertto tarjoaa turvallisen mutta monipuolisen leikkikentän. Kuusiston leikkaavan kirkas mutta kauniin romanttinen, tunnistettava viulusointi tekee näyttävän paluun. Tilaa on myös usvaiselle swingille, surun häivähdyksille, Grappelli-muistumille, nasakasti aksentoidulle rytmileikille ja vihellys-chorukselle. Tämä on parasta Pekkaa aikoihin; pakotonta, hyväntuulista, taitavaa ja hitaassa osassa aidosti koskettavaa. Tärkein osoitus isän ja pojan yhteisymmärryksestä lienee se, että improvisaatiota ei millään erota läpikirjoitetusta.
Yleisöönmenevä konsertto heittää haasteen muillekin suomalaisviulisteille. Kuinka vaikkapa Pekan lomittajan Minna Pensolan persoona näkyisi konserton improvisaatioissa?
Orkesterina levyllä hekumoi Sinfonia Lahti, jota Jaakko Kuusisto luotsaa juuri oikeaan suuntaan. Vankalla viihdekonserttikokemuksella lahtelaiset hallitsevat sekä makean jousisoinnin että svengaavat rytmit. Kun motivaatio on kohdallaan, he ovat tällaisessa musiikissa Suomen parhaita.
Ilkka Kuusisto: Sinfonia nro 1; Concertino improvvisando; Kun talo alkaa soida. - Lahden KO/Jaakko Kuusisto, sekä Pekka Kuusisto, viulu, ja Jorma Hynninen, baritoni.
(BIS-CD-1847)
Lähetä:
Maailman paras ja ainoa suomenkielinen taidemusiikin levykritiikkiohjelma.
Ilmiöitä, innostumista ja kuluttajapalvelua, toimittajina Kare Eskola ja Janne Koskinen.
