Mustonen, Skrjabin - ja Fazioli

Olli Mustonen on viime vuosina paitsi rauhoittanut ryöpsähtelevää pianismiaan myös niittänyt mainetta Skrjabinin musiikin tulkkina. Äkkiseltään ihmetyttää, kuinka Mustosen korkeaoktaaninen ja erotteleva soitto muka sopii myöhäisromantiikan hämyilyyn, mutta Ondinen uutuuslevy todistaa, että yhdistelmässä on runsaasti hyviä puolia.

Mustosen soittohan on niin sanotusti eläväistä. Tempo ja intensiteetti aaltoilevat yleensä varsin tiheästi, ja ainakin ennen aaltoilu painottui yliaktiivisen puolelle. Skrjabinin musiikkiin tällainen elävyys sopii kuitenkin loistavasti, koska säveltäjä itse painaa säännöllisesti jarrua, ja Mustonen tietysti tottelee. Lisäksi levyn ohjelmisto - preludit ja etydit - on sen verran pienipiirteistä, että lavealla fraasipensselillä tulisi vain tylsää suttua. Mustosen kimmoisuudesta on sekin hyöty, että silloin kun Skrjabin heittäytyy salonkimaiseen, hitaaseen tunnelmointiin, kuulija pysyy valveilla.

Toinen seikka, joka tekee Mustosesta soveliaan Skrjabin-tulkin, on hänen soittonsa äärimmäinen kirkkaus. Paksukin myöhäisromanttinen sointumassa tai utuinen kromatiikka pysyy kirkkaana ja hahmottuu kuulijalle. Niinpä levyn kaksi hyvin kromaattista pääteosta, Skrjabinin uskalias kymmenes pianosonaatti ja runollinen Vers la flamme, saavat poikkeuksellisen selväpiirteiset tulkinnat, jotka kuitenkin pysyvät runoutena.

Levyn kiinnostavin ja mielipiteitä jakavin puoli liittyy Mustosen käyttämään instrumenttiin, hulppeaan Fazioli-flyygeliin. Nämä laadukkaat, kalliit ja arvostetut soittimet ovat esimerkiksi pianoidolini Angela Hewittin suosiossa, enkä ihmettele että Mustonenkin niistä pitää. Faziolin kosketus tuntuu olevan niin tarkka ja herkkä, että Mustonen saa siitä irti kaipaamansa tehot ja sävyt ilman ylimääräistä sormivoimistelua tai staccatoa, joista hänet ennen tunnettiin. Lisäksi Faziolin sointi on äärimmäisen tasalaatuinen matalimmista bassoista heliseviin korkeuksiin, ja sävyltään kirkas, mikä osaltaan kai auttaa avaamaan Skrjabinin harmonioita. Faziolissa on silti jotain koleaa ja yksiulotteista. Tuntuu kuin soinnut eivät himmenisi valohämyyn vaan jäisivät kolisemaan ontosti. Soinnista jää puuttumaan lihaa ja pehmeyttä, jota kai voi sanoa myös suttuisuudeksi.

Toki saatan kuvitella koko Fazioli-vaikutuksen, enkä välttämättä erottaisi Mustosen käsittelyssä Faziolia perus-Steinwaysta. Joka tapauksessa on arvokasta, että Mustonen on selvästi löytänyt hänelle miellyttävän ja käteen sopivan instrumentin.

Aleksandr Skrjabin: 12 etydiä op.8; 6 preludia op.13; 5 preludia op.16; Pianosonaatti nro 10; Vers la flamme. - Olli Mustonen.
(Ondine, ODE 1184-2)

Lähetä: