Torstaisin klo 11.00 - 11.58
Oopperaneron sinfoniset pyrinnöt
Muutamassa aiemmassa ohjelmassa olen kovalla kiihkolla viritellyt jonkinlaista Korngold-buumia. Kun Kansallisoopperassa jokin aika sitten esitettiin Korngoldin oopperaa Kuollut kaupunki, täällä Suomessakin herättiin huomaamaan, että Korngold ei ollut "pelkkä" elokuvamusiikin luoja, vaan omaleimainen myöhäisromantikko, jonka musiikki on paitsi hienoa myös miellyttävää. Levy-yhtiö Ondine on nyt liittynyt Korngold-buumiin ja levytyttänyt Korngoldin ainoan sinfonian Helsingin kaupunginorkesterilla, joka on Suomen paras yhtye muhevaan myöhäisromantiikkaan.
Korngoldin sinfonia Fis-fuuri valmistui vuonna 1952. Uransa siinä vaiheessa Korngold oli ensiksi ennättänyt lumota Euroopan varhaiskypsillä oopperoillaan ja sitten luoda amerikkalaisen elokuvan sävelkielen Hollywoodissa ja pokata pari Oscaria. Vanhemmiten hän jostain syystä halusi palata konserttimusiikin pariin - kenties saadakseen tunnustusta nirppanokkaisilta taidemusiikkipiireiltä. Toisen maailmansodan jälkeisessä uutta etsivässä ilmapiirissä Korngoldin sävelkieltä pidettiin kuitenkin auttamattoman vanhanaikaisena, eikä hänen ainoaksi jäänyt sinfoniansa saanut juuri esityksiä.
Nyttemmin musiikinystävät uskaltavat taas myöntää, että myös korvaa miellyttävä, perinteeseen pohjaava musiikki voi olla hyvää ja luovaa. Siksi Korngoldin sinfoniaa voidaan kuunnella sellaisena kuin se on. Kapellimestari Dimitri Mitropoulos väitti, että se on täydellinen moderni musiikkiteos. Itse en ole teoksesta aivan yhtä vakuuttunut.
Korngoldin soinnillinen taituruus on sinfoniassa yhtä ilmeistä kuin hänen muissakin teoksissaan. Satsi on täyteläistä mutta aina kirkasta, ja etenkin hitaan osan orkestrointioivallukset tuntuvat kumpuavan sekä vankasta kokemuksesta että poikamaisesta kokeilunhalusta. Silti minulle jää vaikutelma, että Korngold on turhaan pelkistänyt ilmaisuaan ja luovuuttaan - ne jousikvartetot joita arvioin viime kuussa, tuntuivat soinnillisesti kiinnostavammilta.
Sinfonia vaikuttaa muutenkin hieman väkinäiseltä. Rakenne kyllä etenee siloisen luontevasti klassista muotoa noudatellen, mutta musiikillinen materiaali ei aina yllä muun käsityötaidon tasolle. Alun lurittelu haiskahtaa suotta ekspressionismilta ja Scherzon ja Finaalin kepeät tanssirytmit kumisevat välillä tyhjyyttään, varsinkin unisono-kohdissa. Jotenkin tuntuu että Korngold olisi voinut jättää kehittelyjaksot väliin ja tehdä musiikista kerralla valmista.
Vaikutelman täydentää levyn kuriositeetti, Tanssi vanhaan tyyliin, joka aikanaan syystäkin jäi unohduksiin. Kyseessä on hengetön pikku tyylimukaelma, joka polkee paikallaan siihen asti, kunnes Korngold väläyttää taitojaan B-osan sellomelodiassa.
Korngoldin musiikki vaatii orkesterilta sekä Hollywood-makeutta, tukevaa myöhäisromantiikkaa että Prokofjev-tyylistä iskukykyä. John Storgårds ja Helsingin kaupunginorkesteri pystyvät vastaamaan kaikkiin näihin haasteisiin, ja etenkin Suomen parhaat vasket pauhaavat uskottavasti. Finlandia-talossa tehty mattapintainen äänitys kylläkin muistuttaa kuivaa elokuvastudiota, ja saa innolla aprikoimaan, miten tuleva Musiikkitalo muuttaa tällaisen sointiin perustuvan musiikin levyttämistä Suomessa.
Ondinen uutuus ei siis välttämättä ruoki orastavaa Korngold-buumia, mutta ei se sitä sammutakaan. Säveltäjän ominaisluonne ja hyveet erottuvat tälläkin levyllä, ja mielikuva ooppera- ja elokuvamusiikkinerosta täydentyy.
Erich Korngold: Sinfonia Fis-duuri; Tänzchen im alten Stil. - Helsingin kaupunginorkesteri/John Storgårds.
(Ondine, ODE 1182-2)
Lähetä:
Maailman paras ja ainoa suomenkielinen taidemusiikin levykritiikkiohjelma.
Ilmiöitä, innostumista ja kuluttajapalvelua, toimittajina Kare Eskola ja Janne Koskinen.
