Torstaisin klo 11.00 - 11.58
Pekka Kuusiston uusimmat metkut
Ondine on aivan vastikään julkaissut meidän Pekan eli koko kansan Pekka Kuusiston ja pianisti Paavali Jumppasen levytyksen Einojuhani Rautavaaran musiikista viululle ja pianolle. Kyseessä on siis suomalaisen musiikin tehokentällinen, mutta minut tuo levy sai toteamaan, että me kriitikot olemme sitten kummaa sakkia. Joka käänteessä toivomme muusikoilta persoonallista sointia ja omaperäistä otetta ja vaikka mitä temppuja, ja sitten kun niitä saamme, näytämme hapanta naamaa.
Pekka Kuusisto nimittäin soittaa Rautavaaraa nimenomaan persoonallisella soinnilla, joka saa minun naamani happamaksi. Ensin kerron, että Pekka Kuusiston muusikkous kuuluu tällä levyllä, ja se kuuluu kirkkaana. Hän lataa Rautavaaran myöhäisromanttisiin kappaleisiin pitkälinjaista tunnelmallisuutta ja modernistisempiin iloitteluihin rytmisyyttä ja svengiä. Hän ymmärtää musiikin ja hän ymmärtää sen omalla tavallaan. Rautavaara ei ehkä ole parhaimmillaan kamarimusiikkisäveltäjänä, ilman orkesterin lumoavia sointeja, mutta Kuusisto ja Jumppanen nostavat kappaleet siivilleen - Jumppanen lavean orkestraalisella, pehmeällä ja romanttisella pianismilla, Kuusisto kuljettamalla melodiaa varmoin ottein, pitkin näköalareittiä.
Mutta sitten siihen happamuuteen. Omasta mielestäni Kuusisto on viime vuosina soittanut viulua epämiellyttävällä, jotenkin mäkättävällä soinnilla. Sen syytä on amatöörin vaikea jäljittää. Kyse on osaksi vasemman käden ohuesta kosketuksesta, osaksi intonaatiokikkailusta, osaksi jousikäden paineesta, jolla Kuusisto luo säröä ja atakkia, osaksi siitä että Kuusisto soittaa välillä kokonaan ilman vibratoa. Tavoitteena lienee sävyjen moninaisuus, mutta pahimmillaan tuntuu kuin Kuusistolla olisi vain kaksi sävyä - hauras, ohut ja soinniton pianissimo sekä paineinen forte.
Tämä on toki pelkistys. Silti uskoisin, että Rautavaaran uudempien kappaleiden läpeensä romanttisiin tunnelmiin kelpaisi mainiosti myös kiiltävä, perinteinen ja suuri viulusointi, etenkin kun Kuusisto silläkin soinnilla osaisi muotoilla melodiat yhtä varmasti kuin nykyisellä mäkättävällä soinnillaan.
Vastapainoksi täytyy todeta, että Rautavaaran soolokappale Variétude vuodelta 1974 saa Kuusistolta tismalleen oikean tulkinnan. Teoksen leikillisyys, pianissimoiden transsi ja fraasien luontevuus ovat aivan omaa luokkaansa.
Summer Thoughts -levyn kiinnostavin kuriositeetti lienee tuttu pianosarja Pelimannit. Teos pohjautuu Samuel Rinta-Nikkolan nuotintamiin polskasävelmiin, ja Kuusisto on ottanut asiakseen soittaa alkuperäiset polskat pelimannityyliin ennen Rautavaaran versiota aiheesta. Samaa rinnastusta on kyllä tehty aiemminkin - ja paremmin.
Kotonani asuu kansanmusiikin maisteri, enkä oikein tiedä, olenko tässä asiassa jäävi vai valveutunut. Sen uskallan sanoa, että Kuusisto ei saa polskia elämään niin, että ne alkuunkaan pärjäisivät Rautavaaran kappaleille. Kuusiston jousitukset ovat yksinkertaisia ja epäluontevia, hän ei tee juuri lainkaan autenttisia koristeita, puntti eli iskujen korostaminen jousenpaineella ei ota onnistuakseen. Rinnastus avaa Rautavaaran sävellysprosessin mutta ei kansanmusiikin maailmaa.
Einojuhani Rautavaara: Lost Landscapes; Summer Thoughts; April Lines; Notturno e danza; Variétude; Dithyrambos; Pelimannit. - Pekka Kuusisto, viulu, ja Paavali Jumppanen, piano.
(Ondine, ODE 1177-2)
Lähetä:
Maailman paras ja ainoa suomenkielinen taidemusiikin levykritiikkiohjelma.
Ilmiöitä, innostumista ja kuluttajapalvelua, toimittajina Kare Eskola ja Janne Koskinen.
