Torstaisin klo 11.00 - 11.58
Ranskalais-italialaista esioopperaa
Ranska ei ikinä ole ollut järin menestyksekäs oopperamaa. Jo taidemuodon alkuaikoina 1600-luvun lopulla Ranskassa ymmärrettiin, että omalla oopperareseptillä ei pitkälle pötkittäisi, ja katse käännettiin trendikkääseen Italiaan. Muodin aallonharjalla ratsasti nuori nousukas nimeltä André Campra, joka ahnaasti tarttui tilaisuuteen ja nimesi uuden oopperansa Venetsian karnevaaleiksi. Otsikko lupaa riemua ja kirjavuutta, mutta nykykuulijalle tarjolla on lähinnä italialaisten ja ranskalaisten vaikutteiden hienovaraista bongailua.
Campran oopperan on tuplalevylle saattanut pieni mutta laadukas vanhan musiikin yhtiö Glossa, joka yleensä valitsee ohjelmistoonsa kiinnostavampaa musiikkia. Campra oli ranskalaisen oopperan merkkimies Lullyn jälkeen ennen Rameuta, mutta ooppera tuntuu silti vahakasvoiselta hovipatsastelulta. Italialaisilta on varastettu da capo -aariat ja säestetyt resitatiivit muttei dramatiikkaa, elävää soitinnusta tai rahakkaita melodioita.
Campran kunniaksi on sanottava, että hän ei enää tyytynyt mytologiaan aiheena vaan käytti hauskoja, arkkityyppisiä, kansanomaisiakin roolihahmoja. Tämä oli poliittinen kannanotto Ludwig XIV:ta hovikeskeisyyttä vastaan italialaisen kaupunkidemokratian puolesta, mutta juonen radikalismi ei välity nykykuulijalle. Tarina on hupaisa lemmenseikkailu, jota sotkemaan tupsahtelee aitoon barokkityyliin jumala jos toinenkin. Venetsian karnevaali tarjoaa hupailulle väljän kehyskertomuksen ja mahdollisuuden laajaan "ooppera oopperassa" -kohtaukseen.
Hervé Niquet'n johtama Le Concert Spirituel ottaa musiikista irti mitä saa. Continuo rämpyttää elävästi, muutama perkussioefekti toteutetaan nokkelasti ja ennen kaikkea kohtaukset etenevät tiiviisti yhteen sidottuina. Kansainvälinen solistikaarti edustaa vankkaa peruslaatua mutta kukaan ei tee lähtemätöntä vaikutusta, kenties siksi että aariat ovat erittäin keskinkertaisia.
Kun tuplalevyn on saanut rämmittyä läpi, mieli on tyhjä. Olihan se ihan kivaa musiikkia, mutta miksi juuri minun tulisi innostua ranskalaisen ja italialaisen oopperatyylin taistelusta? Teos mitä ilmeisimmin pitäisi potkaista eloon eläväisellä, radikaalilla näyttämötoteutuksella. Muuten lopputulemaksi jää, että ranskalainen ooppera saikin jäädä kehittymättä, kun eivät kerran osanneet kunnolla edes kopioida italialaisia.
André Campa: Venetsian karnevaali. - Concert Spirituel/Hervé Niquet sekä solisteja.
(Glossa, GCD 921622)
Lähetä:
Maailman paras ja ainoa suomenkielinen taidemusiikin levykritiikkiohjelma.
Ilmiöitä, innostumista ja kuluttajapalvelua, toimittajina Kare Eskola ja Janne Koskinen.
