Tältä kuulostaa klassismi parhaimmillaan

Levy-yhtiö Ondinea voi onnitella siitä, että se muutama vuosi sitten teki sopimuksen newyorkilaissyntyisen alttoviulistin David Aaron Carpenterin kanssa. Elgarin, Schnittken ja Berliozin jälkeen on tullut kolmannen levyn aika, joka sisältää kolme huippukiinnostavaa teosta: 1700-luvulla eläneen Joseph Martin Krausin kaksi alttoviulukonserttoa ja konserton alttoviululle, sellolle ja orkesterille.

Bertil van Boer kirjoittaa levylehtisessä, että Krausin alttoviulukonsertot ovat lähes 250 vuotta kulkeneet Roman Hoffstetterin nimissä. Vasta käsialan, teosanalyysin ja faktojen uudelleenarvioinnin jälkeen tultiin siihen lopputulokseen, että teokset on ”suurella varmuudella” säveltänyt juuri Kraus, taitava alttoviulisti ja kapellimestari, joka 1700-luvun lopulla sai Tukholman musiikkielämän kukoistamaan.

Krausin konsertot edustavat kirkkainta klassismia, sellaista tyyliä, jonka hallitseminen moderneilta sinfoniaorkestereilta ja tähtikapellimestareilta alkaa olla hukassa.

Ennen solisti Carpenteria minun on kehuttava Tapiola Sinfoniettaa, joka on helmi suomalaisorkestereitten joukossa. Soittajat käyttelevät vibratoa säästeliäästi, ja henkevät kliimaksit kertovat hienosta tyylitajusta.

Carpenter osoittaa teosten parissa jälleen kykynsä. Alttoääni on hurmaavan moni-ilmeinen: se on kuin elämää nähnyt pikkuviulu - rakastanut, suudellut, tanssinut ja joskus juopunutkin. Koristelut ovat tarkkaa puusepäntyötä.

Erotan koko levyltä ainoastaan pari kompastelevaa kuviota, joissa intonaatio jää karvan verran roikkumaan. C-duuri-konserton ensiosan kadenssissa Carpenter vie kuulijan hypnoosin laidalle, ja tekee sitten äkkikäännöksen takaisin valvetilaan.

Levyllä on myös konsertto alttoviululle, sellolle orkesterille, jolla selloa soittaa mainio Riitta Pesola, viimeisessä osassa pitkistä legatoista hullaantuneena.

Joseph Martin Kraus: Konsertot alttoviululle. - David Aaron Carpenter, Riitta Pesola ja Tapiola Sinfonietta.
(Ondine 1193-2)