Toinen kierros lahtelaista

Pietari Inkinen sai vastikään levytettyä Sibeliuksen sinfoniat Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin kanssa. John Storgårds aikoo levyttää Sibeliuksen sinfoniat uuden orkesterinsa BBC Philharmonicin kanssa. Kun Hannu Lintu aloittaa RSO:n ylikapellimestarina, tarkoitus on levyttää Sibeliuksen sinfoniat, vaikka Sarastehan teki sen RSO:n kanssa jo kahdesti. Ja muistattehan kuinka nuori Okko Kamu aikanaan paalutti asemansa levyttämällä Sibeliuksen sinfoniat?

Ei tämä vielä mitään, mutta ajatellaanpa BIS-levy-yhtiötä. Neeme Järvi ja Göteborgin orkesteri saivat syklistään palkintoja, mutta Lahden kaupunginorkesteri ja Osmo Vänskä saivat syklistään palkintoja vielä enemmän. Ja nyt Vänskä levyttää BISille Sibeliuksen sinfoniat uuden orkesterinsa Minneapolisin kanssa.

Onko tässä yhtään mitään järkeä?

En tiedä, mutta BIS on aloittanut vielä yhden kokonaislevytyksen. Asialla ovat lahtelaiset ja Okko Kamu, molemmat siis jo toista kertaa.

Projektin avauslevyn lehdistötiedote on täynnä vakuutteluja siitä, että taidemusiikin vahvuus on tulkintojen moninaisuudessa ja siinä kuinka näkemys kehittyy ja siinä että uusiutuminen on tärkeää samoin kuin Kamun tulkintojen dokumentoiminen.

Sen sijaan tiedotteessa ei mainita, että kyseessä on lahtelaisten yritys yhä edelleen ratsastaa Sibelius-maineellaan ja vain sillä ja siinä ohessa brändätä Okko Kamu orkesteriin uudeksi Vänskäksi. Ymmärrän lahtelaisten erikoistumisen ja orkesterin taloudelliset realiteetit, mutta silti pelkään että Lahti jää Sibeliuksensa vangiksi vielä pahemmin kuin Suomen muu musiikkielämä. Olisiko ollut aika jollekin täysin uudelle linjaukselle?

Toki lahtelaisten ja Kamun uudelle Sibelius-syklille on oikeitakin perusteita. Orkesteri on uusiutunut viidessätoista vuodessa lähes kokonaan. Uusi kierros äänitetään Sibeliustalon akustiikassa SACD-monikanavalevyiksi. Ja ehkäpä Kamu oikeasti on saanut uusia ajatuksia kareliaanisen metsämusiikin tulkintaan purjehtimalla, golfaamalla ja asumalla Thaimaassa.

Sarjan avauslevyllä ei vielä kuulla sinfonioita, vaan Myrsky-sarjat, Bardi ja Tapiola. Erot lahtelaisten Vänskä-levytykseen ovat edellä sanomastani huolimatta ihailtavan selvät. Aikanaan Vänskän tulkintoja kehuttiin yleisellä tasolla pienen orkesterin kuulaudesta ja yksityiskohtien erottumisesta, mutta nykykorvin se levytys kuulostaa Ristinkirkon kovassa akustiikassa huljuvalta soosilta, joka hukkaa herkimmät sävyt ja väliäänien detaljit etäisyyteen ja antaa orkesterin soinnin suhteen paljon anteeksi.

Uusi levytys on toista maata. Koska orkesterin taso sen kestää, äänityksessä on uskallettu lähemmäs, mikä avaa sointivärien rikkautta ja musiikin detaljeja. Sibeliustalon akustiikka luo musiikin ympärille taianomaisen, valohämyisen hohteen, joka sopii Sibelius-mielikuviimme erinomaisesti. Bardin alun huikeat samettijouset todistavat, että Kamulla on annettavaa lahtelaisten kehittymiselle.

Vänskän ja Kamun Tapiolan vertailu paljastaa, että eroja riittää soinnin lisäksi myös tulkinnoissa. Vänskän Tapiolasta ei puuttunut tehoa, mutta se perustui linjakkuuteen ja suoraviivaisuuteen. Vänskä oli raju muttei robusti.

Kamun versiossa intensiteetti perustuu enemmän yksityiskohdille, lyhyemmän aallonpituuden elävyydelle ja romanttiselle otteelle. Hän ei pelkää piiskata musiikkia hulluuden rajoille esimerkiksi Tapiolan lopun sul ponticello -revittelyssä. Kamun tulkinta siis avartaa kotimaista, kuulakasta Sibelius-perinnettä tunteikkaampaan ja täyteläisempään suuntaan. Siinä suhteessa se kilpailee esimerkiksi brittiorkesterien kanssa, ja hyvin kilpaileekin.

Huomautettavaa löytyy lähinnä vaskista, joiden lempeät sointumatot eivät ole niin tasaisia kuin toivoisin eivätkä aggressiiviset purkaukset täysin rikkeettömiä.

Jean Sibelius: Alkusoitto ja kaksi orkesterisarjaa musiikista näytelmään Myrsky; Bardi; Tapiola. - Sinfonia Lahti/Okko Kamu.
(BIS-SACD-1945)

Lähetä: