Alussa oli 5-kielisiä soittimia, sitten tulivat 6-7-kieliset, muttei ollut harvinaista sekään, että kieliparien määrä oli jopa 11-13. Viritys muistuttaa kitarassa ja viola da gambassa käytettyä järjestelmää: soitinten välillä on kvartti ja keskimmäinen intervalli on terssi (esimerkiksi: D, A, g, h, e1, a1). Koska luutun suosio oli pitkäaikainen, vanhojakaan instrumentteja ei heitetty pois vaan ne ”päivitettiin” eli niitä korjattiin ja muutettiin, kunnes ne täyttivät ajan vaatimukset. Tästä syystä on vaikea löytää luuttuja alkuperäisessä muodossaan.

Teorbi oli käytössä jo 1400-luvulla, mutta sen suosio kesti vielä 1700-luvullakin. Soittimessa on kaksi viritystappeja sisältävää kaulaa. Toiseen menevät ne kielet, joilla soitetaan melodioita ja harmonioita. Pitkät kielet puolestaan ovat diatonisesti viritettyjä (eli duuriasteikon mukaisesti: f, g, a, h, c, d, e, f, g) vapaita kieliä, joiden soittamiseen ei tarvita vasenta kättä.

Lähde: Van der Meer, John Henry: Hangszerek az ókortól napjainkig. (käänn.) Dezsö Karasszon, Zenemukiadó, Budapest, 1988, s. 54-58, s.118 ja s.192. [Musikinstrumente. Prestel-Verlag, München, 1983.]