. . . . . . . . . . .
Satu-Inkeri Huhta 10.4.2002
Syntymäpäiväni
Voi tätä olemisen sietämätöntä keveyttä vai pitäisikö sanoa raskautta.
Täytän tänään 26.vuotta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan, jokaisena syntymäpäivänä olen vannonut, että ensi kerralla vietän juhlapäivääni normaalipainoisena.
No, nyt tilanne on pahempi kuin koskaan. Painan mahtavat 120 kg. Olo on kuin
norsulla. Syitä voisin miettiä koko iltapäivän ja vastauslistakin olisi loputon.
Sen verran olen jo oppinut, ettei muiden syyttäminen vie minua mihinkään. Paitsi
pahempaan ahdinkoon ja morkkiksiin.
Missä vika, olenko saamaton vai umpilaiska? Laiskuus on kuulemma nerojen tauti. Jos minussa olisi neron vikaa, se ei ole painoasiassa auttanut minua piirun vertaa.
Olenko asettanut itselleni liian kunnianhimoiset tavoitteet? Ehkä olen liian ankara itselleni? Loppuen lopuksi minähän kaipaan vain hyväksyntää ja rakkautta. Syön rakkauden nälkään. Ehkä on olemassa joku unelma jonka haluaisin toteuttaa. En vain vielä tiedä mikä se on?
Aina kun suklaapatukka livahtaa suuhuni, on pettymys itseäni kohtaan valtava. Kieriskelen itseinhossa. Tällä kertaa haluan kiertää kaukaa pistelaskut ja "karjalaumapunnitukset". Myös vichy- ja ihmedieetit saavat tällä kertaa jäädä. Toivottavasti löydän vaihtoehtoisen tien tälle hulluudelle ja kulttuurille, jossa elämme. Kylvämme syömishäiriöisiä bulimikkoja ja anorektikoita.
Näin ei voi enää jatkua. Jotain on tapahduttava!
. . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . .
