Vaarallista salailua urheilussa – läheisten apua tarvitaan

Syömishäiriöstä kärsivät urheilijat ovat muun muassa peruneet yhteisiä ateriahetkiä läheistensä kanssa, poistuneet ruokapöydästä poikkeuksellisen aikaisin tai eivät ole sitoutuneet yhdessä sovittuihin ajankohtiin.

urheilu
Maraton.
EPA

Moni syömishäiriöön sairastunut urheilija pyrkii kieltämään tai jopa salaamaan ongelmansa muilta, mikä on vaarallista, sillä syömishäiriöt eivät aina näy silminnähden.

Salailu on yleistä myös ei-urheilevilla ihmisillä, jotka kärsivät syömishäiriöistä.

- Urheilijat yleensä tunnistavat itse, että heidän ravitsemuksensa ei ole järkevällä pohjalla, mutta he selittävät sitä muille parhain päin. He laskevat sen varaan, että he itse klaaraavat tilanteen paremmin, Suomen olympiajoukkueen entinen ylilääkäri, UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari kertoo.

Hänen mukaansa urheilijat tahtovat vedota siihen, että kyse on heidän henkilökohtaisesta asiasta, josta he eivät halua puhua muille. Se koetaan usein kiusalliseksi ja jopa vähän noloksi.

- Mitä pidemmälle asia menee, sitä enemmän urheilijat tekevät manöövereitä sen eteen, ettei siitä tarvitsisi puhua kenenkään kanssa. He ovatkin valmiita näkemään paljon vaivaa asian salaamiseksi.

Ruokailu on kääntynyt joillakin hyvin hassuksi, ja sen myötä on tullut kaikenlaisia virheellisiä ajatustapoja.

Syömishäiriöstä kärsivät urheilijat ovat muun muassa peruneet yhteisiä ateriahetkiä läheistensä kanssa, poistuneet ruokapöydästä poikkeuksellisen aikaisin tai eivät ole sitoutuneet yhdessä sovittuihin ajankohtiin.

- He menevät syömään sellaiseen paikkaan, jossa oma lähipiiri, ystävät, harjoituskaverit ja valmentajat eivät ole näkemässä. Leiriolosuhteissa tällainen toiminta on kuitenkin hankalampaa.

Usein vasta sitten urheilijat ovat valmiita itse puhumaan ongelmistaan, kun ne haittaavat merkittävästi heidän urheilusuorituksiaan.

Välittämisen kulttuuri pitää olla riittävän korkealla

Vasankarin mielestä urheilijoiden ravitsemuksen ohjaamista pitäisi tehdä nykyistä paljon enemmän.

Urheilijoiden taustalle olisi löydyttävä valmentajien lisäksi muun muassa lääkäreitä ja ravitsemuksen ammattilaisia, jotka ovat jossain määrin tekemisissä heidän kanssaan muutoinkin kuin ongelmahetkinä.

- He voisivat tehdä määräaikaisia tilanteen tarkastuksia, ja myös ruokapäiväkirjaa olisi hyvä aika ajoin pitää. Tärkeintä olisi ainakin keskustella näistä asioista urheilijan kanssa, mutta valmentaja-urheilijaparilla olisi edelleen kokonaisvastuu. Jos valmentaja ei ole kartalla asioista, riski ongelmiin on olemassa.

Vasankari korostaa myös urheilijan läheisten omaisten ja urheilijakavereiden merkitystä. Välittämisen kulttuuri pitäisi olla riittävän korkealla.

- Jos joku heistä näkee, että jotain on urheilijalla pielessä, asiaan pitää havahtua. Kyse on lähipiirin vastuunottamisesta ja välittämisestä, ja usein juuri lähipiiri huomaakin asiat paremmin kuin etävalmentaja, joka näkee omaa urheilijaansa liian harvoin.

Urheilijan menestyminen omassa lajissaan edellyttää sitä, että ravitsemus on kunnossa: mitä tavoitteellisempaa on urheileminen, sitä enemmän näihin asioihin pitää sisällyttää ohjausta ja neuvontaa.

- Jos ravitsemuksessa on ongelmia, huonoja tapoja tai tottumuksia, niistä pitää oikeasti puhua ja niitä pitää lähteä oikeasti käsittelemään. Salailemalla ja villaisella painamisella asioita ei koskaan auteta vaan ongelmia syvennetään ja pitkitetään.

Suosittelemme