Luku 3, jakeet 13-18

Kenen päähän pommi putoaakaan?

3.13 Kun brittinainen Elisabeth Armitstead voitti hopeaa maantiepyöräilyssä, harrasti yksi brittilehti verbaalivoimistelua, jonka huomasi tasavallan presidentti Sauli Niinistökin; otsikossa oli komeasti Elisabeth II! Mietin miksi Suomessa aika harvoin moisia oivalluksia on, johtuuko se kielestä vai ideattomuudesta, ei vaan hokata.

Tai ainakin osaksi se johtuu siitä, ettei meillä ole kuninkaallisia, kun Hessenin prinssiä Karl Friedrichiä ei sitten lopulta saatu istumaan Suomen valtaistuimelle. Hänestähän piti kuninkaana tulla Väinö. Jos niin olisi käynyt, olisivat lehdet voineet hyvin laittaa painija Väinö Kokkisen kunniaksi otsikoksi Väinö I Vaan olisikohan sitäkin silloin vuonna 1928 tai edes 1932 edes hokattu.

3.14 Nyt kun Lontoon kisojen avajaisista on hetki kulunut, ovat monet alkaneet arvostella kuningatar Elisabethin suostumista esiintymiseen Bond-kohtauksessa. Monet muutkin ovat ihmetelleet miten lapsellisiin temppuihin ohjaaja Danny Boyle avajaisohjelmassaan turvautui.

Tunnettu brittiläinen journalisti, nykyisin Oldie-lehden päätoimittaja Richard Ingrams on muun muassa julkisesti ihmetellyt mitä kuningatar ja hänen neuvonantajansa ovat mahtaneet ajatella suostuessaan stunttiin Daniel Craigin kanssa. ”Se oli hyvin sivistymätöntä 86-vuotiaalta naiselta, joka näytti stadionille tullessaan hyvin vähän huvittuneelta”, Ingrams on todennut. Vaan ei hän pitänyt avajaisista muutenkaan ja ihmetteli miksi mukana oli ”se kamala mister Beankin, joka edustaa kaikkea mitä maassa on vikana”. Brittiläinen tapa olla jotain mieltä on aika, sanoisinko suorasukaista. Ja vanhat tuntuvat olevan aina vastaan, mikä kuuluu kuitenkin konservatiivisen yhteisön menoon.

3.15 Aina on sanottu, ettei ”hoppee ole häppee”, mutta kyllä se vaan taitaa niin olla nykyisessä kovaksi muuttuneessa huippu-urheilun ja menestymisen maailmassa. Asiasta on oikein haastateltu Lontoon kisojen aikana sen sortin professoreita, jotka ovat todistaneet miten pettymyksen voiton menettämisen näki erityisen selvästi uimari Michael Phelpsin käyttäytymisestä palkintojenjaossa 200 metrin perhosuinnin jälkeen. Toki ilme oli kirkkaampi, kun kultaa alkoi sulaa, mutta juuri kenties siksi hopea on voittamiseen valmistautuvalle ja tottuneelle häpeä.

Aika ilmeinen oli ollut lopulta myös Zara Phillipsin pettymys kenttäratsastuksen joukkuekilpailussa, vaikka hän onnistuikin äitiään, prinsessa Annea paremmin ja toi olympiamitalin kuningashuoneeseen. Urheasti Zara oli sanonut, että ”hopeaan pitää olla tyytyväinen”, mutta lisännyt, että ”minä kyllä vähän mokailin”.

Michael Phelpsin saadessa hopeansa palkintojenjaossa avoimesti iloitsivat voittaja Chad de Clos ja – pronssimies, japanilainen Takeshi Matsuda. Tässä onkin toinen tutkijoiden selvittämä psykologinen ilmiö; hopea todella hävitään, mutta pronssi useimmiten voitetaan! Usein se tulee yllätyksenä samalla kun urheilija vaistoaa, että hän ei voinut varsinaisesti kirkkaampaa voittaa. Pronssi on muuten ollut yleisin mitali suomalaisessa urheiluhistoriassa. Sitten on vielä se neljäs sija, joista arvokisoissa voisi professoreille kertoa esimerkiksi mäkihyppääjä Janne Ahonen.

Eli maallikon yhteenvetona – parhaita sijoituksia olympiakisoissa näyttävät olevan parittomat.

3.16 Ei tämä maailma taida koskaan parantua. Lontoossa median aloittama epäilyjen sarja kiinalaisuimaria kohtaan osoittaa, että edelleen on helppo tuomita niitä, jotka ovat riittävän kaukaa ja väärästä ilmansuunnasta. Urheilussa ei varsinaisesti herätä epäilyksiä jos joku ”tuntematon” yht´äkkiä nousee olympiakisoissa esiin, mutta kyllä sitten jos tuntematon on tuntemattomasta ilmapiiristä, uskottujen salaisuuksien suurmaasta.

Yhtä hyvin voisi kaikkia voittajia epäillä, sen on urheilu itse luonut mahdollisuudeksi. Media vain noudattelee ainakin Britanniassa vanhaa Winston Churchillin rautaesirippujakoa. Länsimainen demokratia ja reiluna pidetty oikeuskäytäntö natisevat ja jakavat oikeutta ainoastaan omille, muita voidaan tuomita ilman todisteita. Ei kai sen niin pitäisi olla, että historian perusteella tuomitaan ja epäillään. Kaikki me olemme virheitä tehneet.

3.17 Toinen ikävä tapaus oli näiden sulkapalloilijoiden tahallinen häviäminen helpompien pudotuspelivastustajien toivossa. Vaikea on sitäkin ymmärtää, että heidät suljettiin pois koko kisoista.

Tokihan sopua pelanneet pettivät lipun lunastaneen yleisön ja toimivat kuten hurskaasti sanotaan epäurheilijamaisesti. Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että kansainvälisen sulkapalloliiton herrat ne ovat pelaajille antaneet tällaisen mahdollisuuden luodessaan epäonnistuneen järjestelmän olympiakisoihin. Nyt kun sulkia ei enää palloihin nypitä hanhista, niin munitaan varsinaisessa urheilun organisoinnissa.

Kokonaisuutena tilanteessa on kuitenkin niin paljon väärää molemmilla puolilla, urheilijoissa ja johtajissa, että siitä voidaan vain ottaa oppia. Kuten niin monesta muusta epäonnistumisesta tässä maailmassa. Aina silti sattuu ja tapahtuu.

3.18 Ei kestänyt kauaa kun tuli esiin toinen ”tahallaan” tapaus. Brittiläistynyt saksalainen pyöräilijä, ratasellainen, päätti kertoa kaatuneensa tahallaan, koska lähtö joukkuekisaan oli epäonnistunut. Sääntö kuulemma salli sen, että kaatumisen jälkeen lähdön saa uusia, mutta ei selvennä sitä voiko kaatuminen olla tahaton tai tahallinen. Moisen säännön voisi muuten laatia vaikkapa formula-ykkösiin.

Selitys oli se, että vasta pari vuotta brittinä ollut pyöräilijä oli huonosti kykenevä ilmaisemaan itseään uudella äidinkielellään, mikä on tosi valtavan hauska selitys. Mitään seurauksia ei myöskään ”huonosta kielitaidosta” syntynyt.  Nyt kun ollaan kisojen puolivälissä tai ylikin, niin silti en usko, että suurin pommi on vielä löytynyt. Se saattaa vaania vaikka kenen yläpuolella.

Arto Teronen