Sattuu. Ensi viikolla on MM-kisat, mutta minä jään rannalle ruikuttamaan ja nuolemaan haavojani. Olisin niin mielelläni siellä mukana taistelemassa mitaleista. Haluaisin kokea sen jännityksen ja kihelmöivän mahdollisuuden. Se on nyt vaan hyväksyttävä, että tänä vuonna ei tulosta synny ainakaan kaikkein suurimmassa.

Edellisen kirjoitukseni aikoihin aloin päästä jo jonkinlaiseen vauhtiin. Akilles oli parempi kuin pitkään aikaan ja juoksu alkoi tuntua juoksulta. Alkoi herätä toiveita MM-kisoista. Jos sittenkin ehtisin MM- kuntoon kuukaudessa. Olinhan harjoitellut korvaavin keinoin ihan hyvin. Hyvää palautetta kunnostani sain Venlojen viestissä, jossa juoksin toisen osuuden nopeinta vauhtia. Toisaalta se ei paljon lämmittänyt, koska joukkueeni hylättiin kärkipaikalta väärällä kartalla juoksemisen vuoksi ja vastuu siitä lankesi omaan nilkkaani.

Venlojen viestin pettymyksen jälkeen oli viikko aikaa valmistautua Sveitsin maailmancupiin ja MM-katsastuksiin. Se aika ei sujunut odotetun lailla, koska en voinut juosta viestin jälkeen kipeytyneellä pohkeellani. Pikku hiljaa kipu kaikkosi, mutta laskeutui akillekseen ja taas olin epämiellytävässä tilanteessa. Järki sanoi, että on hulluttelua lähteä kisareissulle, mutta tunne sanoi toista. Tunne voitti ja lähdin yrittämään, josko tapahtuisi ihmeparantuminen, juoksu kulkisi kuin unelma ja rastit ilmoittautuisivat kiltisti. Onhan tässä tuota korvaavaa kuitenkin mätetty.

Maailmancupissa sain vastaani sellaista ojanotkoröykytystä, johon ei voi muuten valmistautua kuin juoksemalla jyrkissä ja kivikkoisissa ojanotkoissa. Maantiepyöräilyllä on sellaisen suunnistuksen kanssa hyvin vähän tekemistä.  En kuitenkaan sortunut suuriin virheisiin ja ajattelin, että ei tämä nyt ihan heikosti mene. Pettymys oli suuri, kun lähellä maalia kuulin 6 minuuttia takaani lähteneen Simone Nigglin puuskutuksen. Silmänräpäyksessä tajuntaani iskeytyi ajatussikermä. 6 minuuttia on ISO aika kuroa umpeen ennen MM-kisoja. Toki MM-kisamaastot ovat parempikulkuisia, mutta siitä huolimatta olen valovuoden päässä kärkinaisista. En voi millään saavuttaa mitalia ja pelkkä kokemusten kerääminen ei enää lämmitä.

Selkäranka koki siinä vaiheessa kolauksen ja jalkakin kipeytyi enemmän kuin pitkään aikaan. MM-katsastukset olivat kuitenkin vielä edessä ja yritin luoda uskoa itseeni. Keskimatkan katsastus lähti kohtalaisesti liikkeelle, mutta sitten sorruin virheisiin ja jäin suomalaisista neljänneksi. Se ei tietenkään riittänyt MM-kisalippuun. Seuraavan päivän pitkän matkan katsastuksen jouduin jalkakivun takia jättämään väliin, joten epätoivoinen MM-kisoihin yrittäminen sai epämieluisan lopun.

Tässä tilanteessa on helppo kietoutua itsesäälin suloisiin syövereihin, syyttää perintötekijöitään, itseään, muita ja tietenkin liittoa ja rakenteita. Jätän synkistelyn nyt kuitenkin taakseni. Hyvästi.

Siirrän katseeni ensi vuoden Vuokatin MM-kisoihin ja kenties jo tämän syksyn Nordic Orienteering Tour -kiertueelle. Yritän totuttaa akillesta juoksuun lempeämmin kuin ennen. Nautin Suomen suvesta harjoittelemalla. Hyviä fiiliksiä haen mökiltä järven rannalta ja pitkästä aikaa myös rokkikeikoilta. Musiikkihan on yksi parhaista asioista, mitä ihminen voi tehdä - urheilun lisäksi.

Anni-Maija Fincke