Suunnistusurani etenee siinä vaiheessa, että jalkavammani on ehkä alkanut parantua ja olen voinut juosta jo melkein joka päivä. Välillä tulee takapakkia, mikä aina säikäyttää, mutta seuraavana päivänä tilanne yleensä normalisoituu ja toivo paremmasta herää.

Kerron tällä kertaa tämän kesän harjoittelustani. Se on ollut pääasiassa korvaavaa harjoittelua, mikä tarkoittaa sitä, että lajille tyypillinen harjoittelu korvataan toisenlaisella harjoittelulla. Jos tuohon termiin oikein olan takaa pureutuu, ei se mielestäni pidä paikkaansa. Korvaava harjoittelu ei pysty korvaamaan lajiharjoittelua kuin osittain. Siksi puhuisinkin mieluummin, että olen harjoitellut mukamas korvaavasti.

Olen pyrkinyt harjoittelemaan tänä kesänä ja keväänä mahdollisimman monipuolisesti kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen takia, että harjoittelu säilyisi mielekkäänä. Olen huomannut, että suosikkilajini vaihtuu tasaisin väliajoin. Kevättalvella se oli vesijuoksu, sen jälkeen tuli pyöräily, alkukesästä innostuin suojuoksusta. Tällä hetkellä lemppareita ovat pyöräily sekä porraskävely ja porrasjuoksu. Kuntopiiri ja crosstrainer-harjoittelu eivät ole vielä yltäneet lempilajeikseni, mutta niitäkin teen – kiukulla. 

Toiseksi vaihtelen lajeja sen vuoksi, että en jumiutuisi esimerkiksi pyöräilyasentoon, vaan kehoni saisi monenlaisia ärsykkeitä. Ehkä voin jopa kehittyä uusilla osa-alueilla. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että olen monipuolisesti harjoittelemalla valmiimpi siirtymään takaisin juoksuharjoitteluun kuin jos olisin junnannut vain yhden lajin parissa.

Koska en ole päässyt kilpailemaan tänä kesänä kovin montaa kertaa, minun on täytynyt tyydyttää kilpailunälkäni muilla tavoin. Olen rakastunut ennätysten rikkomiseen. Oikein harmittaa, kun suunnistuksessa ei voi tehdä ennätystä. Suunnistaja voi vain kilpailla muita vastaan ja arvuutella, miten kova kyseinen suoritus on muihin suorituksiin verrattuna.

Yksi lempiharjoituksistani, jossa yritän melkein aina ennätystä, on Pispalan porrastreeni. Nousen pitkät portaat seitsemän tai kahdeksan kertaa ylös ja viimeisen vedän täysillä. Ylämäkijuoksu on aina ollut heikkouteni, joten tämä harjoitus menee epämukavuusalueelleni. Siitä huolimatta treenin jälkeen on aina hyvä fiilis ja hervottoman vetelät jalat. Pispalan viehättävässä miljöössä saan usein myös kannustusta paikallisilta laitapuolen kulkijoilta.

Pyörälenkeillä kilpailen yleensä siitä, miten pitkään viitsin pyöräillä. Pitkät lenkit eivät ole suosikkejani, joten on palkitsevaa, kun ylittää itsensä ja pyöräilee pitempään kuin ennen. Täytyy myöntää, että motivoin itseäni joskus kahvistopilla jossain viehättävässä kahvilassa kesken lenkin. Sen jälkeen jaksaa taas painaa kuin uudestisyntyneenä.

Vesijuoksuvetojen aikana kilpailen mielikuvissani. Esimerkiksi vanhat MM-kisani olen juossut monet kerrat läpi ja yleensä voitan ne kaikki. Tätä en jaksa enää kovin usein tehdä, koska olen kolunnut kaikki muistamani arvokisat jo niin monesti läpi, että tulee korvista ulos. Välillä otan tähtäimeeni jonkun edellä kauhovan mummon ja yritän ohittaa hänet mahdollisimman nopeasti – ikään kuin loppusuoralla.

Näitä ennätysten tavoitteluja tai kilpailutilanteita voi sisällyttää melkein joka harjoitukseen, jos vaan huvittaa. Joku saattaa vamman tullen lötkäistä harjoittelun kokonaan, mutta minulle se on ainoita henkireikiä, joilla pidän itseni kasassa. Olen alkanut oikeasti nauttia harjoittelusta. Sitä paitsi, kaikki mitä teen nyt, on plussaa ensi kesän kilpailuihin ja kaikki mitä jätän tekemättä, on pois ensi kesän kilpailuista.

Anni-Maija Fincke