Reilu viikko sitten oli odottavalla aika ihan liian pitkä. Ilmassa oli jännitystä, ahdistusta ja toisaalta kauheaa halua. En ollut ihan varma, miten homma lähtee MM-kisoissa Lausannen ympäristössä sujumaan. Kulkeeko kenkä sitä vauhtia, mitä toivoisin tai pysyykö mieli mukana.

Sprinttikisan väliin jättäminen oli järkevää, mutta samalla oli myös hirveää olla vaan katsojana kisapaikalla ja heilutella Suomen lippua sivussa kisasta. Onneksi jo seuraavana päivänä karsintakisoissa huomasin, että hommahan pelittää ja huoli sekä ahdistus oli turhaa.

Jännitystä ja adrenaliinia jäi kuitenkin finaaleihin ja varsinkin sille ensimmäiselle, keskimatkalle, ihan tolkuttomasti. Luulisi, että tällä kokemuksella ja mitalikassilla homma olisi jo kevyempää, mutta ei se niin mene. Se on vaan aina yhtä tärisyttävää ja järisyttävää ennen starttia ja joskus jopa siellä metsän puolella.

Mutta ilman painetta, odotusta ja kihelmöintiä, ei homma sujuisikaan yhtä skarpisti. Aivot eivät toimi yhtä vikkelästi eivätkä tossukaan välttämättä yhtä tomerasti. Ainakaan minulla. Isoissa kisoissa otetaan koko kapasiteetti käyttöön, mutta pyritään silti välttämään koneiden ylikuumenemista.

Keskimatkalla homma pysyi juuri ja juuri hanskassa, mutta ei se ihan hirveän kaukana ollut, että homma olisi lähtenyt lapasesta. Kun starttipiippi kuului, en nimittäin saanut mieltä rauhalliseksi ja keskittymistä kohdentumaan vain karttaan. Kun ensimmäinen epäsujuva rastinotto tuli jo toiselle lipulle, rupesi pummimittari jo laskemaan virhesekunteja ja sitä miten homma vedetään vielä kiinni. Onneksi kuitenkin skarppasin tarpeeksi seuraavalle rastille, josta sitten pystyin taas rauhoittamaan vähän paremmin höyrypäätäni. Rata oli kuitenkin tosi vaativa peitteisyyden ja kivisen pohjan vuoksi.

Suunnistuskisassa ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Metsässä ei tiedä, miten kovaa muut juoksevat, eikä sitä, miten paljon virheitä kukin tekee. Perussääntö on aina keskittyä vain omaan tekemiseen, mutta toisaalta perusvirhe on aina myös se, ettei sitä pysty tekemään. Niiden ajatusmyllyjen kanssa on vaan vedettävä kovaa ja pyrittävä omaan parhaaseen.

Tällä kertaa se onneksi riitti siihen, mitä toivoinkin. Keskimatkan kultamitali oli tietynlainen todistus itselleni vaikean vuoden jälkeen ja vaikka niitä on samalta matkalta jo muutama, niin joka kerta kulta maistuu hyvältä. Ehkä vähän erilailla hyvältä, mutta mahdottoman makealta kuitenkin.

Niin tulihan Sveitsistä hopeaakin. Pitkällä matkalla en pystynyt ihan samaan ralliin ja draiviin, mutta hopea maistuu silti, koska henkilökohtaiset henkiset henkselit ovat liian usein paukkuneet pitkällä matkalla poikki jossain kohdassa ja on täytynyt keräillä itseään kaukaa optimireitistä. Viestissä taas on tullut makiaa useimmiten mahan täydeltä. Tällä kertaa koko joukkueena ei vaan nyt tullut sitä onnistumista, mitä meiltä on ehkä jo totuttu näkemään.

Viestissä on silti tosi tärkeä pärjätä, vaikka yksilöurheiljoita olemmekin ja muiden kanssa yhteen hiileen hehkuttaminen on mielettömän mukavaa. Huonon päivän sattuessa se myös ottaa enemmän pannuun, koska koko joukkue on aina yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki sinä päivänä ja välillä vaan tuli ei ota syttyäkseen. Meidän joukkue oli nyt viidenneksi vahvin, mutta se todellinen taso jäi kauas siitä, mitä tiedämme olevamme. Toivottavasti ensi vuonna näytämme sen taas ihan konkreettisesti!

Nyt kesä jatkuu kohti syksyä, eikä tarkoitus ole lössähtää lepotuolille. Tulossa on vielä kovia kamppailuja maailmancupin merkeissä myös Suomen Vuokatissa. Samalla maistellaan jo ensi vuoden kotikisojen alkupaloja. Vielä nyt en ehkä ihan kauheita treenejä tässä muutamina päivinä tee, mutta kun on kunnossa, on myös kivaa käydä lenkillä.

Kesäkelien yllättäessa toivon palloilevani myös muun urheilun kuin kartanluvun merkeissä. Ja telkkarin edessäkin on tietysti jännitettävä olympialaisten aikaan. Hurjasti tsemppiä muuten urheilijoille Lontooseen.

Vetäkää tekin täydellä höyryllä!

Terveisin,

Minna Kauppi