Se seudun vanhin on aina kertonut kuinka on ajettu ja kuinka pitää ajaa. Kilpapyöräilijät ovat yleisesti ottaen aika yksinkertaista sakkia ja helposti johdateltavissa. Jos joku kunnioitusta saavuttanut kaveri sanoo jotain, on se totta kai uskottava ja sitten pontevasti myöhemmin kerrottava eteenpäin.

Yksi uskomus on, että jos kävelet, et aja. Jos viisaus muotoillaan jo noin, voi ajatella, että jos juokset, kannattaa pyörä nostaa koukkuun. Juoksu on todellinen vihollinen pyöräilijälle. Sitä ei saa tehdä lainkaan ja jopa liiallinen kävely ruokakaupassa pilaa palautumisen ja seuraavan päivän harjoituksen. Pyöräilijä ei saa tietenkään myöskään seistä. Jos porukassa on kuski, moni perinteikkäästä pyöräilymaasta tuleva tarjoaa penkkiä. Suomessa näin tehdään vain mummoille.

Jos olet itsekin kasvanut pyöräpiireissä ja kuullut vanhoja viisauksia koko elämäsi, on juoksu varmasti pahaksi ja jopa vaarallista aloittaa. Perinteikäs penkkiin jämähtänyt pyöräilijä saa itsensä kuukaudeksi kipeäksi yhdestä tunnin vauhdikkaasta juoksulenkistä. Huonolla tuurilla voi mennä koko kausi vammojen hoitoon. Ollessasi Suomesta ja harrastettuasi kaikenlaista jalkojen päällä, voi mielestäni juoksu jopa toimia. Tarvitsee juoksentelu silloinkin aloittaa varoen ja mielellään metsässä, jossa jalkoja ei saa iskutettua aivan loppuun.

Minussa on koko ikäni elänyt pieni juoksija. Minulle juoksu tarjoaa haastetta ja unelmoin aina koko kesän kuinka syksyllä juoksen ja kuinka saisin sen vihdoin kulkemaan. Voisin juosta muutaman tunnin lenkkejä ilman kamalia tuskia ja tehdä niitä useamminkin kuin kerran viikossa tai kahdessa.

Joinakin vuosina olen päässyt ihan hyvään vauhtiin ja opiskellut juoksutekniikkaa ja koittanut vääntää itseäni edes vähän juoksijamaiseen asentoon. Hieno askel on kuitenkin aina jäänyt vain omiin ajatuksiin ja könyävä pyöräilijäjuoksija on jättänyt lajin sivuun johonkin rasitusvammaan tai pitkään auringonpaisteiseen jaksoon jolloin on ollut vain pakko ajaa. Juoksusta ei ole ikinä tullut hyvää kumppania pyöräilylle. Niitä on harrastettu vuoroin.

Minulla on ollut nyt kilpailuvapaata aikaa syyskuun alusta jolloin käsi napsahti poikki. Tein silloin käsi kipsissä paljon juoksulenkkiä kipsin hajuja uhmaten. Sain jalkani totutettua kestämään tunnin tiejuoksua, mikä on aika hyvin.

Syksyn mittaan juoksin kaksi tai kolme tunnin lenkkiä viikossa ja ajoin lopun aikaa. Jalat kestivät ihan mukavasti, mutta juoksu ei kehittynyt ja se jumitti hiukan jalkoja myös ajohommia ajatellen. Pidin kuitenkin juoksun ohjelmassa muutamia viikon kahden taukoja lukuun ottamatta. Mielestäni juoksu piti mieltä virkeänä ja antoi yläkropalle mukavaa tärähtelyä.

Nyt olen koittanut nostaa juoksuani uudelle asteelle. Tiellä juoksu ei syksyllä oikein kuitenkaan palvellut tarkoituksiani ja nyt olen juossut vuorilla polkuja pitkin. Olen juossut yli kahden tunnin vauhdikkaita lenkkejä alamäissä hiukan säästellen, mutta kuitenkin juosten.

Jalat ovat kestäneet mukavasti ja mielestäni ylä- ja alamäki juoksu tuo hyvin voimaa. Ylös on totta kai rankkaa juosta ja hapenotto joutuu koville, mutta alamäessä jarruttaessa jalkojen lihakset saavat myös voimaa. Nilkat, polvet, lonkat ja jalkapöydät saavat myös kovaa rasitusta. Eli jos niitä ei aivan tuhoa, vaan kivun kasvaessa hiukan antaa armoa, voi niitäkin saada vahvistettua.

Vuori- tai polkujuoksu tekee mielestäni miehestä paremman pakkauksen. On kykyjä muuhunkin kuin tangossa roikkumiseen. Mielestäni mahdollisuus juosta paikasta toiseen vaikka 40 kilometriä tarjoaa elämään jonkinlaista vapautta ja turvallisuuden tunnetta. Maastopyörällä liikkuessa rajat ovat aika laajat, mutta juoksemaan pystyvä mies voi mennä jo vaikka mihin.

Minulla on kova halu sisällyttää juoksua ympärivuotiseen harjoitteluun. Tarkoitus olisi toteuttaa juoksu metsässä ja mahdollisimman mäkisessä maastossa. Tärkeää hommassa on se, että ei pyri juoksijaksi, vaikka pyrkii juoksemaan mahdollisimman juoksijamaisesti.

Muistaa olevansa pyöräilijä ja ei anna juoksun haitata sitä vaan tukea. Luulen, että juoksu on päässyt pahaan maineeseen triathlonistienkin takia, sillä he ovat yrittäneet juosta kovaa ajamisen kustannuksella. Näin ajaminen on kärsinyt ja pyöräilijät ovat todenneet juoksun huonoksi. Eli juoksu määrät on pidettävä aika alhaisina, jotteivät reidet rupea rapistumaan.

Haasteeksi jää kuinka juoksun saa sovitettua pitkälle kilpailukaudelle. Jotenkin juoksu tarvitsisi pitää ainakin viikoittaisena, jotta se pysyisi luonnollisena, eikä kipeyttäisi jalkoja. Suurin ongelma on aika ja väsymys, mikä painaa pyöräilijän päälle.

Helpolla ajautuu vanhaan viisauteen ja istuu vaan satulassa. Se on helpoin ja perinteikkäin ratkaisu, mutta ei ehkä ainoa. Ehkä jonain päivänä ajatellaan, että pyörällä ei voi ajaa, tai ei ainakaan sen selästä omin avuin pääse pois, jos ei hiukan pidä yleistä ryhtiä yllä juosten!

Jukka Vastaranta