Kisa-aamuna herätys koitti kello 5.15. Yllättävänkin hyvin nukutun yön jälkeen ei herätessä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaan kisan aiheuttama adrenaliini oli jo valmiina koko kehossa jylläämään. Kisakamat ylle, reppu selkään, juomat mukaan ja kohti kisakylän ruokalaa aamupalalle.

Kisa-aamun keli oli miellyttävä, kävellessä ruokalaa kohti katsoimme taivaalle ja huomasimme aurinkoisen pilvettömän taivaan. Juuri sellainen keli, jota toivoin. Lisäksi toivon vielä hiljaa mielessäni, että lämpötila nousisi kisaan mennessä jokusen asteen ja kisassa voisi olla vaikka hellettäkin, ei haittaisi, päinvastoin. Aina parempi minulle.

Ruokalassa olikin jo suurin osa ruokailijoista lähinnä viidenkympin äijiä ja juottajia, muutamaa muuta aikaista herääjää tai edellisyön juhlijaa lukuun ottamatta. Aamiaiseni sisälsi muutaman siivun leipää, jogurttia ja kahvia. Ruokalasta jatkoimme matkaa kohti kisapaikalle lähtevää bussia. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä mahdollisen liikenteen takia.

Bussissa matkalla kohti the Mallia ajatukset heittelehtivät laidasta laitaan, rennosta huulenheitosta vakavampaan hiljaisuuteen ja jännitykseen. Jännitys ja keskittyminen kilpailuun oli selkeästi aistittavissa bussissa normaalia ehkä hiljaisemman kävelijälauman odottaessa omaa esiintymistään. Kaiken kaikkiaan nautin kaikesta tuosta tunteesta. Tänään oli minun päiväni, ajattelin. Kaikki ne treenit, vastoinkäymiset, panostukset, kaikki tähtäsivät juuri tähän päivään, ja nyt oli juhlan hetki. Tuntui oudolta, kun pitkä matka tähän pisteeseen oli juuri käsillä ja kisaan oli vain pari tuntia aikaa.

Tunnelmani nousi edelleenkin, kun saavuimme kisapaikalle. Suunnistimme FIN-tunnuksin varattuun telttaamme. Hain omalla nimelläni varustetun nimilapun kisapaidan rintamusta varten ja kenkään asennettavan tunnistus- ja ajanottohärpäkkeen. Niitä näprätessä aika kului vauhdilla ja oli aika tehdä viimeiset fysiokäsittelyt Jari Malisen toimesta ja otettava tuntumaa maantiehen kevyen verkan muodossa. Vielä vaseliinit arkoihin paikkoihin, kengännauhojen kiristäminen, lippis ja aurinkolasit päähän, ja olin täydessä kisavarustuksessani valmiina kutsuun.

20 minuuttia ennen starttia meidät kutsuttiin Calling roomiin. Seitsemän minuuttia ennen starttia meidät vietiin kohti lähtöaluetta. Mahtava huutoryöppy valtasi areenan, kun koko viidenkympin kävelijäjoukko saapui esiin. Kylmät väreet valtasivat hipiäni, osittain aamun miedon kelin ja sen tunnelatauksen jonka koin sillä hetkellä. Tunteet olivat pinnassa jo ennen starttia, mieleen valtasi ajatuksia matkan varrelta tähän pisteeseen.

En tuntenut lähtöalueella kovaa jännitystä, vaan lähinnä olin rauhallinen ja keskittynyt. Yritin vain nauttia tilanteesta ja ottaa kaiken irti jokaisesta sekunnista. Sen hetken mielessäni rikkoi käsky asettua lähtöviivalle.

Asenne oli kohdillaan. Katsoin vielä ympärilleni, toivotin Jarkolle ja muutamalle muulle vieressäni olleelle kävelijälle tsempin toivotukset ja vedin viimeiset henkäykset keuhkoihini ennen lähtölaukauksen kajahtamista. Laukauksen kajahtaessa viimeinen ajatukseni oli se, että nyt lähtee. Kaikki ne lukemattomat tunnit, jotka tätä varten on harjoiteltu, ulosmitataan seuraavan noin 4 tunnin aikana. Olin valmis tekemään kaikkeni hyvän tuloksen puolesta ja nauttia tästä ainutlaatuisesta harvinaisesta fiiliksestä.

Antti Kempas