Pitkään minulta on kyselty, mistä asia johtuu. Mitä tein väärin, ettei paikkaa tullut. Nyt kun asia on varma, kysymykseen voi vastata. Kun minulta kysyttiin vuosi sitten, mikset tule pääsemään olympialaisiin, vastaaminen tuntui hiukan vastenmieliseltä!

Ensimmäinen asia, joka jarrutti matkalla oli se, että maastopyöräilyssä jaettiin maapaikkoja, ei henkilökohtaisia paikkoja. Se tarkoittaa sitä, että paikkaan vaaditaan yhdeltä mieheltä kokonaisen maan suuruinen suoritus pisteiden keräilyssä. Ei siis ole kiinni vain yhdestä miehestä ja sen toiminnasta. Toinen ilkeä asia maapaikassa on se, ettei minua, joka pisteitä sinne pyrki keräämään, valittaisi automaattisesti.

Ollessani huono-onninen Olympiakomitean kaikissa valinnoissa, olisi ollut hyvin todennäköistä, että vaikka maapaikka olisikin tullut, olisi kisoihin voinut lähteä, vaikka veljeni kotimaisin näytöin tai sitten en olisi täyttänyt komitean omia kriteereitä.

Olympiapaikasta alettiin puhumaan ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun hyppäsin maasturin selkään ja voitin muutaman kilpailun. Silloin näytti, että kun Jukka hiukan tästä vielä kehittyy kokemuksen karttuessa, on paikka jopa varma.

Hyvältä näyttikin ja olimme jo välillä paikassa kiinni. Oli suuria suunnitelmia ja haettiin tukea mahdollinen olympiapaikka meriittinä. Olympiakomitea ei kuitenkaan vuoden 2010 lopussa lähtenyt tukemaan eurollakaan maastopyöräilyn olympialajin tuloksilla tukea hakiessani. Sinä vuonna maastopyöräilyssä riitti maratonin EM-pronssimitali. Itse olin ollut ikävästi neljäs. Tukea ei myöskään tullut suomalaisten sponsoreiden muodossa.

Vuonna 2011 ajattelin sitten satsata olympiapaikan metsästyksen ohessa maratonin arvokilpailuihin, sillä siellä tulisi mitalilla varmasti täysimittainen urheilijapalkka, 15 000 euroa, ja sillä voisi sitten kierrellä maailmaa. Tai ainakin tuolla saavutuksella tuki on irronnut. Rutistin sitten EM-kisoissa toiseksi. Olin aika onnessani ajatellessani, että kerrankin tuki tulee. Ei kuitenkaan sekään riiittänyt. Vähän laski olympiahenkeä! Maratoneihin satsaaminen vei myös aikaa XCO-kisoilta ja väsytty miestä pahoin.

Kauden 2011 lopussa kaaduin aika pahasti. Käsi meni poikki ja naama huonoon kuntoon. Siinä meni loppukausi ja pisteet. Kaatuminen antoi myös uusia ajatuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Ajattelin hiukan rauhoittaa elämää ja siirtyä enemmän maraton puolelle. Ei enää hyppyreitä ja muuta kikkailua. Siinä käden vielä ollessa 45 asteen kulmassa päätin vaihtaa myös tiimiä. Siirryin italialaiseen tiimiin, joka keskittyy italialaisiin Gran Fondoihin eli lyhyisiin maratoneihin. Siinä oli viimeinen niitti olympiapaikalle.

En sitten tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tai oikeastaan, olisin voinut tehdä paljonkin toisin, mutta mitä olisin halunnut tehdä toisin siten, että se tukee omaa arvomaailmaani. Olisinko ollut parempi ihminen, jos olisin hankkinut olympiapaikan kierrellen kisoja kaukomailla, joissa ei ole kunnon kuskeja ja pisteet helpossa. Olisin ostanut olympiapaikan rahalla ja menetetyllä ajalla.

Olisiko sitten ollut hienoa olla olympialaisissa sijalla 20? Itselleni ei ainakaan pelkkä kisoihin pääsy ole mikään meriitti, vaan siellä menestyminen. Olympialaiset ovat kuitenkin aivan terävimmän kärjen jälkeen huonotasoisimmat arvokilpailut! Ovatkohan edes puolet maailma top-50:stä kisoissa 50 starttaajan joukossa?

Nyt on kaksi vuotta aikaa siihen, että karsinnat taas alkavat kohti seuraavia olympialaisia, jos valintakriteereihin ei tule muutoksia. Nyt olisi aika aloittaa satsaamaan. Sitten kun karsinta-aika alkaa, pitäisi kasassa olla viisi miestä Suomesta kiertämässä kansainvälisiä kilpailuja voitto tavoitteena. Itse jaksan sitkuttaa kyllä vielä monta vuotta, mutta tarvittaisiin hiukan apuja, jottei homma olisi yhden miehen harteilla.

Jukka Vastaranta