Tätä on odotettu. Harva tajuaa, kuinka pitkä ja vaiherikas matka on kuljettu tähän hetkeen. Kaikki alkaa jostain hetkestä, kun tajuaa, että itsellään on jotain mahdollisuuksia päästä olympialaisiin. "Ihanko totta? Minäkö?" -ajatukset alkavat askarrella aiheen parissa, ja lopulta siitä muodostuu tavoite: sinne minä haluan. Mitähän se vaatii minulta, sillä ei sinne ilmaiseksi pääse?

Ammunnassa on kiintiösysteemi, jossa olympialaisiin oikeuttavia maapaikkoja saavuttavat ennalta nimetyissä kilpailuissa kärkipäähän tuloslistalla sijoittuneet. Kukin ampuja voi saada vain yhden paikan, maalleen. Selvitän itselleni, mitä ovat nuo kilpailut, joista himoittuja olympiapaikkoja voi saada. EM-kilpailut, MM-kilpailut, maailmancupit... Pyrin siis niihin.

Kunto pitää saada ajoitettua siten, että olen parhaimmassa tikissä juuri oikealla H-hetkellä. Selviydyn Suomen karsintakilpailuista ja minut valitaan arvokisoihin. Osallistun lukuisiin mittelöihin, mutta olympiapaikkaa ei vain tule. Ei välttämättä tule, vaikka voittaisin EM-kisoissa hopeaa: noille EM-kisoille ei oltu annettu olympiapaikkoja jaettavaksi, korkeamman tahon päätös.

No, ei auta harmitella. Maailmancupeissakin kilpailu on kovaa: kaikki muutkin ovat päättäneet haluta olympiapaikan itselleen. En ole yksin haaveineni ja tahtoineni. Lopulta sinnikkyyteni palkitaan: Belgradin EM-kilpailut elokuussa 2011 antavat toivotun lopputuloksen, olympiapaikan! Sijoitukseni naisten kolmiasentokilpailussa oli vasta 14. ja tuloksessakin oli toivomisen varaa, mutta tärkein asia kilpailussa onnistui: vaikka kilpailu ei ollut varmaa voittokulkua ja mukaan mahtuui muutama huono osumakin, alistuminen ei käynyt mielessäkään vaan koko ajan mietin suoritukseni parantamista ja tsemppaamista loppuun asti.

Tulostaululle vilkuilu ei olisi auttanut asiaa, sillä toisten suoritusten ennakoiminen on vaikeaa ja turhaa laskelmointia. Enhän minä heidän kisaansa ammu. Vaikka EM-kisoista ei tullut tällä kertaa konkreettista palkintoa, on saavutettu aineeton oikeus vähintään yhtä huippujuttu. No niin, olympiapaikka on, mutta olenko se minä vai joku muu, joka sen myötä kisakoneeseen astelee? Tätä tietoa joudutaan jännittämään taas monta kuukautta, koska automaattista osallistumisoikeutta eivälttämättä ole.

Edelleen olympiapaikoilla olisi monia ottajia, aivan kuten kilpailuissa ennen valintapäivää. Suomessa olemme tottuneet luottamaan painettuun sanaan, siis "mustaan valkoisella". Niin myös minä. Vaikka nimeämiseni kisakoneeseen tuntuisi kuinka varmalta tahansa ja olalle taputtelijoita riittää, hihkun riemusta vasta, kun Olympiakomitean valintakokous on ohi ja nimet eetterissä. Selvitin tämänkin etapin! Vähän niinkuin takavuosien miljonäärivisailussa: "tämä on nyt sinun, eikä sitä sinulta pois oteta". Jibi jibi!

Alkaa reilun puolen vuoden treenijakso itse "isoohin kisoohin". Käyn edelleen arvokisoissa ja maailmancupeissa pitämässä kunnon starttituntumaa yllä. Painan menemään töissä ja treeneissä. Minulla on onni olla myötämielisessä työpaikassa, joka mahdollistaa urheilun vaatimukset. Kannustavan työyhteisön merkitystä ei voi väheksyä.

Nyt kun kesälomaa on kulunut reilu viikko, alkaa olympialaisten lähestyminen todella hiipiä ihon alle. Työpäivien loputtua ja loman alettua ovat rutiinit arkipäivässä muuttuneet ja pää pitää pystyä pitämään kylmänä. Vaikka sitten olisi hellettäkin, ei haittaa..

Minä odotan. Kärsivällisesti kuin kissa saalistaan. Kunnon kehittymistä, olympiapaikan saamista, valintapäivää, kisakoneeseen astumista. Aina on jotain odotettavaa. Kyllä kaikki tapahtuu ajallaan.

Marjo Yli-Kiikka