Taitoluistelun arvokisahistoria ulottuu 1890-luvulle, maailmanmestaruuksista kilpailtiin ensimmäisen kerran Pietarissa vuonna 1896. Vuosien saatossa kisat on peruttu sotavuosien ohella vain vuonna 1961, jolloin yhdysvaltalaisluistelijoita kisakaupunki Prahaan kuljettanut kone tuhoutui maahansyöksyssä ja joukkueen kaikki kahdeksantoista jäsentä menehtyivät.

Toisen epäonni koituu usein toisen onneksi, niin tälläkin kertaa. Kansainvälinen liitto halusi kaikesta huolimatta järjestää tämän kevään kisat ja puolentusinaa maata, Suomi mukaan lukien ilmaantui haaskalle. Japani pyrki osaltaan löytämään Tokion tilalle uuden isäntäkaupungin, ja ajankohdan syksyltä voidakseen järjestää kisansa, mutta luopui lopulta hankkeesta.

Naiivi ajatus

Suurenkin murheen keskellä elämä tunnetusti jatkuu, ja urheilu siinä sivussa. Toteutuessaan MM-kisat olisivat tarjonneet yhden keinon ja kannustimen Japanin noustessa takaisin jaloilleen, sillä niinhän vääjäämättä käy.

Edellinen ajatus saattaa äkkiseltään kuulostaa lapselliselta, mutta uskon, että sirkushuvit parantavat haavoja siinä missä lääkkeetkin. Esimerkki löytyy historiasta. Mexico Cityn maanjäristys surmasi syksyllä 1985 rankimpien arvioiden mukaan jopa 20 tuhatta ihmistä. Seuraavana kesänä maa isännöi jalkapallon MM-kisoja, jotka osaltaan palauttivat kansakunnan uskoa tulevaan.

Taitoluistelu tarjoaa pienemmässä mittakaavassa vastaavan mahdollisuuden, sillä laji nauttii Japanissa valtavaa kansansuosiota. Suuren kysynnän johdosta kevään kisalippujen osto-oikeudet arvottiin, ja reilut 50 tuhatta pääsylippua myytiin hetkessä loppuun. Toivottavasti Japani saa kisat järjestettäväkseen mahdollisimman pian, sillä maan urheilijat, yleisö ja koko kansakunta ansaitsevat sen.

Riittääkö kantti

Kisojen siirtyminen keväämmälle muokkasi omaa kalenteriani, Tokion sijaan matkaan Kuopioon kauden viimeisiin SM-hiihtoihin. Toimenkuvani säilyy hiihtokisoista tuttuna, tälläkin kertaa päivystän mikrofonin jatkeena haastattelupisteessä.

Suorassa lähetyksessä urheilijan, varsinkin pettyneen, jututtaminen tuntuu toisinaan haastavalta. Rajalliset empatiataidot joutuvat lujille, kun yrittää luovia loukkaamatta ketään, mutta silti oikeat kysymykset esittäen. Kokemuksesta tiedän, että aina siinä ei onnistu. Välillä huomaa itkettävänsä haastateltavaa, vaikka mieli tekisi lohduttaa.

Palautteen perusteella osa katsojistamme toivoo, että pettyneet urheilijat jätettäisiin kokonaan rauhaan. Itse ajattelen toisin, vaikka toisinaan niin toiminkin. Kolikolla on nimittäin molemmat puolensa. Olemme paikalla välittämässä voitonjuhlat ja tunnelmat kaikkien nautittavaksi, ja keräämässä selitykset kuultavaksi pettymyksen hetkellä.

Urheilijalle haastatteluhetki suorituksen jälkeen tarjoaa mahdollisuuden esittää omat näkemyksensä voiton tai tappion syistä. Samalla vältytään siltä, että me sivulliset teemme omien arvailujemme pohjalta vääriä johtopäätöksiä. Osa urheilijoista tarttuu tilaisuuteen, katsoo suoraan silmiin, pohtii analyyttisesti karvastakin tappiota ja poistuu suoraselkäisenä paikalta. Se vaatii kanttia, mutta niin vaatii menestyskin.

Ennätyskorkeus

Kesä tuli hetkeksi talven keskelle, kun yleisurheilijat virittelivät koneitaan hallikauden kilpailuissa. Suomalaisurheilijat vähättelevät usein talven kisoja ja keskittyvät kansanluonteemme mukaisesti puurtamaan kuukausitolkulla harjoitussalin hämyssä ollakseen kunnossa heinäkuun helteillä. Yleisurheilupomomme Jarmo Mäkelä tarttui onneksi asiaan ja toivoi tilanteeseen muutosta.

Maailmalla hallikausi tarjoaa urheilijoille aidosti toisen kilpailukauden, ja muutama suomalaishuippukin innostui tällä kertaa tosissaan. Harjoittelemaan oppii harjoittelemalla, kilpailemaan kilpailemalla, totesi joku minuakin viisaampi aikanaan. Minna Nikkasen ja Osku Torron upeiden suomenennätysten uskoisi rohkaisevan muitakin kokeilemaan.

Ylöspäin suuntautuvissa hypyissä uusia ennätyksiä tehdään nykyään suhteellisen harvoin, mutta yrityksiä nähdään sentään useammin. Blanka Vlasic on yrittänyt korkeushypyn naisten maailmanennätystä reilut kuusikymmentä kertaa, onnistumatta. Vlasicin ennätys 208 on sentin päässä Stefka Kostadinovan hyppäämästä ennätyksestä, mutta hieman pienemmilläkin meriiteillä pääsee halutessaan yrittämään.

”Seiväspaikalla rima korotetaan maailmanennätyskorkeuteen.”, kaikui kuuluttajan innosta värisevä ääni taannoin Sotkamon urheilukentällä, kauan ennen kuin pesäpalloilijat pilasivat juhannuskisojen näyttämön. Tunnelma sähköistyi ja kentältä laiskasti ulos valunut kainuulaisyleisö rynnisti uteliaana takaisin.

Hetkeä aikaisemmin seiväskisan voiton reilun viiden metrin tuloksella varmistanut seiväs-, musiikki- ja huumorimies Jouko Mäki-Lohiluoma päätti antaa yleisölle katsottavaa koko rahan edestä, ja teki kolme urhoollista yritystä uudesta ME-lukemasta. Tarinan mukaan rima jäi kannattimilleen joka yrityksellä, edes kurottamalla Jouko ei yltänyt potkuetäisyydelle.

Vuoden urheilija

Kaisa Mäkäräinen voitti maailmanmestaruutensa jatkoksi ampumahiihdon maailmancupin, ja tarttui palkintopystin ohella tukevasti myös Vuoden urheilijan titteliin. Äkkiseltään tuntuisi, että vain yleisurheilun maailmanmestaruudella pystyy haastamaan Kaisan. Kaikki kunnia Staffan Tunisille ja kumppaneille, mutta hiihtosuunnistuksen vetovoima ei taida sittenkään purra parkkiintuneisiin urheilutoimittajiin.

Viime vuonnahan vuoden parhaaksi suomalaisurheilijaksi äänestettiin suunnistaja Minna Kauppi, toissavuonna hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen, ja vuonna 2008 olympiakultaa ampunut haulikkomestari Satu Mäkelä-Nummela.

Edellinen tittelin voittanut miesurheilija on vuoden 2007 keihäänheiton maailmanmestari Tero Pitkämäki. Mielestäni palkintolautakunnan tulisikin vakavasti harkita uuden palkintokategorian perustamista, ihan tasa-arvon kannalta. Vuoden parhaan miesurheilijan titteli antaisi uroillekin jotain tavoiteltavaa.

Eka kerta

Seuraavan tarinan kirjoittamista olen aiheellisesti pohtinut pitkään, mutta nyt ajattelin sen kertoa. Toivon sen käyvän varoittavasta esimerkistä.

Urani ensimmäinen selostusreissu nimittäin liittyy ampumahiihtoon, ja suuntautui Säkylän SM-kisoihin, muistaakseni talvella 1990. Selostusta edeltävänä iltana istuskelin vanhemman kollegani seurassa majapaikkamme, raumalaisen hotellin aulabaarissa ja huuhtelin lievää hermostustani alas oluella. Ensin yhden, lopulta varmuuden vuoksi toisenkin voimalla.

Onnistuin lopulta hukuttamaan turhan jännitykseni, kollegani suosiollisella avustuksella. Vauhtimme aavistuksen kiihtyessä tiimimme muut jäsenet saivat illan tunteina nauttia poikamaisista kujeistamme, kun taisteluparina etenimme lyhyin syöksyin pöydästä ja seurueesta toiseen.

Lopun ehkä arvaattekin. Aamu tuli liian aikaisin, eikä totisesti alkanut A:lla, vaan jääkylmällä suihkulla ja lusikallisella kaurapuuroa. Matkalla kisapaikalle ystävälliseksi eleeksi tarkoitettu virvokepullon korkin narahdus sai aikaan rumaa jälkeä, mutta siitäkin selvittiin, kuten myös itse selostuksesta, kokeneemman kumppanini tukemana.

Huh, helpotti. Muistan tapahtuneen kuin eilispäivän, eka kerta ei unohdu. Uskon myös viisastuneeni, jatkossa selostushommatkin ovat hoituneet ilman rohkaisua.

Kuumaa kiimaa

Jääkiekon Mestiksessä kruunattiin kevätauringon jo lämmittäessä uusi kuningas. Antti Törmänen, maailmanmestari vuodelta 1995, johdatti Vaasan Sportin komeasti liigakarsintoihin, ilman sen kummempia prinsiippejä. Tapahtunut nostatti aaltoja Auran rannoillakin.

Raimo Summanen ei saanut potkuja, eikä sairastunut. Sen tiedämme, että Omskin ratkaisevassa pudotuspelissä Summanen ei myöskään seissyt joukkueensa pelaaja-aitiossa. Se minkä takana joukkue seisoi, jäi aavistuksen epäselväksi. Ota siitä sitten selvää.

Summasen entinen aisapari Erkka Westerlund puolestaan heitti erotuomaria vesipullolla. Kotoinen pudotuspelikiima hehkuu siis tulikuumana. Ei puutu kuin Jortikka. Ilman häntäkin taistelu Helsingin herruudesta sai tosin mielenkiintoisen käänteen toverien voittaessa toistamiseen narrit.

Loppuun varoituksen sana, käyttämätön lihas surkastuu. Polveni paranee odotetusti, mutta kauhukseni huomasin, että reisilihakseni ympärysmitasta katosi toipilasaikana arviolta kaksi senttiä. Reidessä sen vielä kestää, mutta melkoista työntekoa palautuminen näköjään vaatii.

No, otan jumppavehkeeni mukaan Kuopioon, pelkkä suksilla lykkiminen saa riittää.