Kisojen päätöspäivänä Karpaaseista karskein, Mika Myllylä hiihti kansakunnan sydämiin voittamalla kuninkuusmatkan maailmanmestaruuden. Seurasin rankkasateessa käytyä kisaa maalialueen haastattelupisteessä vettä valuen, mutta ylpeyttä tuntien, pääsinhän aitiopaikalta seuraamaan sinivalkoisen urheiluhistorian syntyä.

Myöhemmin Trondheimin yössä osallistuin voitonjuhliin, joista mestaruudesta humaltunut sankarimme saateltiin takaovesta taksiin, turvaan etuovelta päivystäneiltä kuvaajilta. Sillä kertaa ikäviltä otsikoilta vältyttiin. Hyvä niin, ajattelin silloin, sillä tekevällehän sattuu, minullekin.

Väärällä kaistalla

Vuotta myöhemmin Japanin Hakubassa, Naganon olympiahiihtojen maisemissa, vierailin muutamaan otteeseen maajoukkueemme majapaikassa. Haastattelut tehtiin majatalon pihalla, sillä porstuaa pidemmälle eivät median edustajat päässeet. Mieshiihtäjiemme majoitustilat sijaitsivat talon yläkerrassa, jossa luppoaikaa vietettiin muun muassa tietokonepelejä pelaillen. Kiinnostaisi tietää mitä peliä pelattiin.

Niissä kisoissa selostin hiihtolähetyksemme, yhdessä silloisen asiantuntijamme Reijo Jylhän kanssa. Sain moitteita, koska en katsojien mielestä hehkuttanut riittävästi Myllylän olympiakultaa, Suomen mieshiihtäjien ensimmäistä henkilökohtaista 34 vuoteen. Väliäkös sillä, hukkaan olisi mennyt huuto.

”Vastaantulijoiden kaistalla on kiusallista luistella.”, lauloi, vähän mukaillen, edesmennyt Leevi aikoinaan. Japanissa autoillaan vasemmanpuoleisesti. Hiihtomaajoukkueemme johtoportaan autokuski ilmeisesti unohti asian hätäisen u-käännöksen jälkeen, ja törmäsi rajusti vastaantulijaan. Vakavilta vammoilta vältyttiin kuin ihmeen kaupalla, fyysiset kolhut paranivat nopeasti.

Samoihin aikoihin myös suomalainen hiihto ajautui väärälle kaistalle, ja henkisiä kolhuja parannellaan edelleen.

Miesten juttuja

Itävallan Ramsaussa, talvella 1999, Mika Myllylä mykisti hiihtomaailman kolmella henkilökohtaisella maailmanmestaruudellaan. Selostuskopissa riitti meteliä, kun kritiikistä suivaantuneena annoin kitarisoilleni kyytiä, ja kollega Bubi maalaili taivaanrantaa hehkuvilla väreillä.

Seuraavana kesänä palasin alppimaisemiin yhdessä Myllylän kanssa. Jäätikköleirin lomassa poikkesimme vaatimattoman oloiselle stadionille, kolmen mestaruuden näyttämölle. Mika muisteli ääni väristen voittotunnelmiaan, ja taisin itsekin herkistyä.

Niihin aikoihin vierailin muutamaan otteeseen myös hiihtäjien alkukauden leirillä, aluksi Oloksella myöhemmin Saariselällä. Leiriolosuhteissa tiukoista säännöistä tingittiin. Tunsin oloni etuoikeutetuksi istuessani takkatulen loimussa tai saunan lauteilla sankaripoikiemme seurassa. Juteltiin miesten juttuja, tiedätte kyllä.

Naamanilmeitä

Lahden MM-hiihdoista muistan tietysti Isometsän Jarin virnistyksen takaa-ajokisan maaliintulossa, Janne Immosen sauvarikon ja kommentaattorimme Pekka Vähäsöyringin kiitokset Virpille. Hermostuneen oloisen Kari-Pekka Kyrön olemuksen laitoin kotikisojen menestyspaineiden piikkiin, kunnes totuus paljastui.

Muistan myös tiedotustilaisuuden mustat jätesäkit sponsorilogojen peitteenä. Ja omat mustat silmänaluseni useimpina aamuina peiliin katsoessani, sillä illat tahtoivat venyä kaupungin melskeissä, hyvässä seurassa notkuen, hiihtokansalle hyväntahtoisesti hymyillen.

Viimeisenä aamuna ei enää hymyilyttänyt. Asiantuntijamme katosi selostuskopista, ja mieshiihtäjämme ladulta. Studioon saapui neulasensa pudottanut Petäjä, hänkin pakon edessä, korostamaan epäilystä. Itse en osannut vuosien saatossa epäillä mitään, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Hyväntahtoinen hölmö

Vahingosta viisastuu, sanotaan, tai sitten ei. Seuraavan talven olympiakisoissa Johann Mühlegg tappoi muut ylivoimaisella vauhdillaan, ja saapui haastattelupisteeseen suupielet vaahdoten. ”Sattui ilmeisesti hyvä päivä?”, utelin. Mühlegg, Olga Danilova ja Larissa Lazutina jäivät lopulta kiinni epo-johdannaisen käytöstä.

Vuotta myöhemmin Kaisa Varis joutui jäämään sivuun MM-hiihtojen avausmatkalta liian korkean hemoglobiiniarvon takia. Kaisa selitti korkeita arvojaan alppiteltassa oleskelulla. Nielaisin syötin siimoineen, ja närkästyin esimieheni moittiessa liian pehmeistä kysymyksistä. Viestikisan jälkeen Variksen lento katkesi dopingrikkeeseen. Samalla katkesi oma hiihtokisaurani.

Kolmet seuraavat hiihdon arvokisat jätin suosiolla väliin. No, toisaalta, eipä kyseltykään mukaan. Kuuden vuoden tauon jälkeen palasin uusin voimin seuraamaan suomalaishiihtäjien loistavaa menestystä Liberecissä, ja siitä innostuen viihdyin mainiosti myös Oslon sumussa.

Peili

”Terve peili, minä tässä!”, otsikoi viime viikon Urheilulehti mainiossa pääkirjoituksessaan. Tekstissä pohdiskeltiin millaisen kuvan suomalainen media, ja sitä kautta jokainen toimittaja, piirtää suomalaisen hiihdon dopinginkäytöstä reilun vuosikymmenen ryöpytyksen jälkeen.

Oman peilikuvani tiedän. Uskon, että uuden sukupolven suomalaiset hiihtävät puhtain eväin. Minkä sitä ihminen luonnolleen voi.

Hiihtokauteni alkoi työn merkeissä marraskuussa Rukalla ja päättyi pari viikkoa sitten Kuopiossa. Viimeisen lenkin hiihtelin kotimaisemissa, Lamminpään roskaisella ja sohjoisella ladulla, koiran ulkoiluttajia väistellen. Toinen samanlainen hiihteli vastaan ja tokaisi kohdattaessa: ”Pitkäniemestäkö tulossa?” ”Ei, menossa.”, vastasin. No, harkitsen vielä.

Hiihtokausi vaihtuu kohta golfiin, kunhan lumet sulavat. Viime viikonvaihteen Urheiluruudussa julistin Rory McIlroyn etenevän vakuuttavasti kohti golfkauden ensimmäisen arvoturnauksen voittoa. Toisin kävi, 21-vuotias pohjoisirlantilainen suli täysin Augustan viimeisen kierroksen paineessa ja romahti keulasta sijalle 15. Peiliin katsomisen paikka hänelläkin, vaikka todennäköisesti näyttää pahalta.

Valtakunnan ykkönen

Veikkausliiga asetti joitakin vuosia sitten tavoitteekseen nousta valtakunnan seuratuimmaksi palloilusarjaksi. Tavoite täyttyi etuajassa. Etusivun otsikot kirkuvat lahjusepäilyistä, lisenssikomitean päätöksistä ja oikeusturvasta. Itse pelistä ei puhu kukaan, edes kuiskaamalla.

LP Viesti Salosta voitti kolmannen peräkkäisen Suomen mestaruutensa naisten lentopallossa. Joukkue voitti liigassa kaikki ottelunsa ja kasvatti kotimaan kenttien voittoputkensa 79 otteluun. Uskomaton suoritus, joka hakee vertaistaan.

”Karjaa johtaa sarjaa.”, hoettiin takavuosien urheilulähetyksissä käsipallotuloksia luettaessa. BK-46:n voittoputki venyi 70 ottelun mittaiseksi. Tänä keväänä handiksen mestaruutta juhli Kauniaisten HC West. Neljä edellistä mestaruutta vienyt Riihimäen Cocks väsähti finaaleissa. Kukaan ei jaksa loputtomiin.