Päänvalmentaja

Kotimatkani käynnistyi räväkästi. Toivuin viimeisen kisaillan huumasta kylpyammeessa, kun huoneistomme ulko-ovi kolahti. Pyyhe lanteille ja katsomaan. Postia lajitteleva vuokraisäntämme vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin minä. Nopeasti selvisi, että olin tulkinnut asunnon luovuttamisajan väärin.

Vartissa kamat kasaan ja pihalle. Järjestyksen miehenä tavarani onneksi löysivät paikkansa nopeasti. Elämäni noudattelee muutenkin hyväksi havaittua järjestyksen teemaa - tukka hyvin kaikki hyvin. Tällä kertaa tosin kampasin vasta kadulla. Mitähän ne tuijottivat?

Kisat päättyivät, kuten tietysti muistatte, ikimuistoiseen miesten jääkiekkofinaaliin. Loistava käsikirjoitus: alavireiset kisat pelannut Sidney Crosby ratkaisi olympiavoiton Kanadalle. Samalla hän lunasti paikkansa kiekkojumalien rivistössä. Yön aikana joku oli ikuistanut ajatuksen graffitina kivijalkaan. ”Jesus saves Crosby, but Crosby scores”. Save tarkoittaa kiekkotermeillä torjua, muuten tietysti pelastaa.

Dinneri

Kisamatkojemme perinteisiin kuuluu päätösillallinen. Kokoonnumme yhteen, syömme hyvin, nautimme lasillisen ja puimme rakentavassa hengessä kisasuorituksiamme. Ei tullut sanomista, edes blogeistani. Paikaksi valikoitui tyylikäs Top of Vancouver -ravintola, vähän niin kuin Näsinneula kotisuomessa. Koti-ikäväni karkasi uusiin sfääreihin.

Ilta eteni kaikin puolin tyylikkäästi, aina aamuyön biljardipeleihin asti. Osuin toistuvasti palloon.

Tiimi-illallisesta muistui mieleeni Atlantan kisat, vuonna 1996. Ylen kisajoukkueeseen kuului silloin musiikkivideoiden tekoa Yhdysvalloissa opiskellut Antti Jokinen. Ylen matkassa Antti haki käytännön oppia televisiotyöstä. Oppi näyttäisi menneen perille. Antti ohjaa nyt Hollywoodissa.

Niissäkin kisoissa istuimme yhteistä illallista varsin tyylikkäissä puitteissa, kera kymmenien muiden ravintolavieraiden. Pöytäseurueeseemme kuului Antin ohella myös juontajakaverini Petteri. Illan päätteeksi Petteri varasti, vastaansanomattomalla tavalla, koko show´n. Pöydällä seisten, lähes nuotilleen kajautettu, Kummisetä-leffasta tuttu ”Speak softly...” vangitsi kaikkien huomion.

RD

Lentokentällä istuin pitkään samassa pöydässä leijonavalmentaja Risto Dufvan, Kunnaksen Kaitsun ja Männyn Karin kanssa. Seurue vähän kuin samasta muotista. Risto, kiekkopiireissä RD, on sivistynyt ja mukava mies. Eikä pelkästään urheilumaailman joskus ahtailla tulkinnoilla, vaan muutenkin.

Jyväskylän JYP voitti RD:n valmennuksessa viime keväänä seurahistoriansa ensimmäisen liigamestaruuden. Syksyllä voitonhuumaa seurasi menestyskrapula, kuten elämässä yleensä. JYP konttasi, mutta apua ei haettu valmennusoppaista, vaan kirjallisuudesta.

Risto myi pelaajilleen Veijo Meren Manillaköydestä tutun tarinan mielisairaalan potilaasta. Vapaasti lainaten juttu menee suurin piirtein seuraavasti.

Hullu meuhkasi sairaalan katolla ja uhkasi hypätä alas. Paikalle osui ohikulkevan komppanian vääpeli, joka tarjosi apuaan. ”Tule alas tai kaadan tämän talon.”, uhkasi vääpeli. Hetken pohdittuaan hullu tuli katolta portaita kävellen.

”Mitä olisi tehnyt, jos ei olisi tullut?”, kyseli tilannetta seurannut yleisö. ”Kaatanut talon.”, kuittasi vääpeli. Muut sotilaat nyökkäilivät vieressä. Hullu mies, tuo vääpeli.

RD sai saman positiivisen hulluuden tarttumaan JYPin pelaajiin, ja joukkue nousi kohisten taulukossa. Veikkaan Jyväskylään jälleen mestaruusjuhlia. Myös Suomen Vancouverin kisajoukkue olisi tarvinnut vastaavaa tunnetilaa. Tai päänvalmentajaa päävalmentajien rinnalle, kuten maastohiihdon entinen käskyttäjä Reijo Jylhä itseään osuvasti kutsui.

Ajattelin itsekin kokeilla. Tulee todennäköisesti tarpeeseen. Suomen kisamenestykseen yritän tarttua myöhemmin. Vielä en osaa asiaa paketoida. Sillä välin, käykää kurkkaamassa Terosen Arton viisaat pohdinnat. Ne löytyvät näiltä samoilta sivuilta.

Kiira ja Laura

Rupattelin kentällä myös Korven Kiiran ja Lepistön Lauran kanssa. Lensimme kotiin iltakoneella, joten naiset kävivät aamupäivällä jäällä. Taitoluistelun maailmanmestaruuksista kilpaillaan kolmen viikon kuluttua Torinossa, ja harjoittelu jatkui välittömästi. Asenne kelpaa esimerkiksi huipulle pyrkiville. Molemmat muuten ilmoittivat jatkavansa Sotshin vuoden 2014 kisoihin asti. Veikkaan menestystä.

Männyn Kari, meidän päänvalmentajamme, valmistautui kotimatkaansa huolella. Raaka-Arska tarjosi hänelle tabletin melatoniinia, helpottamaan unensaantia ja aikaeroon sopeutumista. Kari luki hetken käyttöohjeita, ja kysäisi sitten. ”Miten tabletti laitetaan kielen alle?”

Kenenkään ilme ei värähtänyt. Kari on loistava journalisti, mutta käytännön asioissa kaltaiseni. Ne tuottavat joskus ongelmia. Onneksi neuvo löytyi läheltä, ja tabletti päätyi kielen alle. Hetkeen Karin jutuista ei saanut selvää, pilleri kun haittasi puhumista. Soveltuvatkohan ne päivittäiseen käyttöön?

Lensimme kotiin sinivalkoisin siivin. Kuvaajamme Karin matkatavarat päätyivät tällä kertaa kotiin Tampereelle. Teimme matkaa Finnairin MD 11 -laivueen viimeisen koneen viimeisellä lennolla. Todellista historian siipien havinaa siis. Perillä odotti AKT:n lakko. ”Junalla pääsette ajoissa kotiin”, ehdotti lentokenttävirkailija. Meitä kaikkia nauratti niin.

Pensselisetä

Tulin kotiin tiistai-iltana, vaimo ja tytär odottivat, radiossa soi Ismo Alangon Onnellisuus. Täydellistä. Torstaina odotti työmatka viikonlopuksi Salpausselän-kisoihin. Liiankin tuttua. Yhtä tiukalla aikataululla kotiuduin viimeksi kuusitoista vuotta sitten helmikuussa, silloinkin olympiareissulta. Tyttäremme syntyi joulukuun alussa. Onnellista.

Edellinen blogini pahoitti joidenkin lukijoiden mielen. Tekstiäni pidettiin keskenkasvuisena, jälkikäteen ajatellen aiheellisesti. Pyydän anteeksi aiheuttamaani mielipahaa, ja yritän ottaa opiksi. Oikeasti.

Blogini ohessa olleesta valokuvastani sen sijaan pidettiin kovasti. Varsinkin työkaverini, jotka kutsuvat minua nyt pensselisedäksi. Korostan sen viittaavan ulkonäkööni, ettei tule sanomista.

Näillä mennään. Ja tulihan sitä tekstiäkin. Vuf.

Tapsa