Keihään karsinta on 1.9 torstaina ja finaali kaksi päivää myöhemmin lauantaina. Paljon vielä ehtii tietysti tapahtua ennen sitä, mutta jo nyt idearikkaat kirjoittajat iloitsevat siitä miten suomalainen huippu-urheilu pystyy tarjoamaan kerta toisensa jälkeen aina vaan mehevämpiä farssin aiheita. Tässä keihästapauksessa näytelmä taitaa vasta olla alussa ja huipentunee syksyllä, kun kansalliseen tapaan ryhdytään etsimään syyllisiä.

Olisi kuitenkin kovin väärin ryhtyä kasaamaan syyllisyyttä hupailuun yhden tai kahden toimijan harteille. Kaiken taustalla kuitenkin on tämän urheilumuodon taantuma, josta yleensäkin puhuttiin, kun Huippu-urheilun muutosryhmä asetettiin. Silloin todettiin, että huippu-urheilumme on pahasti vajoamassa, mutta ei ehkä koettu, että kyse taitaa ollakin lähes hautavajoamasta. Sieltä ylösnousu vaatii nykykielellä sanottuna sikarehellistä suomalaisen huippu-urheilun statuksen tarkastelua ja tunnustamista.

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että rehellisyys saattaa vaikuttaa voimakkaasti myös resursseihin, tehdä markkinoinnin hankalaksi ja tulevaisuuden rakentamisen joissain tapauksissa lähes mahdottomaksi. Huippu-urheilujärjestöt kun nykyisin ovat pitkälti liikeyritysten tapaisia. Siinä maailmassa fakta on, että ellei voittoja ei työtäkään.

”Kärki lähestyy koko ajan”

Keihäänheiton valintajupakka on toistaiseksi siirtänyt tosiasioiden tarkastelemista. Pääasia on toistaiseksi hukattu, lapsi on mennyt pesuveden mukana. Karu todellisuus odottaa siitäkin huolimatta, että jollain ainakin keskitason ihmeellä Daegusta se keihäänheiton mitali tulisi. Yhdellä mitalilla on ennenkin ratsastettu kohti auringonnousua, mutta jossain vaiheessa tulee se kanjoni vastaan, jonka yli ei pääse hyppäämällä tai edes kolmiloikalla.

Yleisurheilun tilaa laajemminkin voisi kuvata esimerkillä kolmiloikasta, jossa Turun Kalevan kisoissa, siis yleisen sarjan Suomen mestaruuskilpailuissa, finaalin kahdeksanneksi sijoittuneen tulos oli 14.34! Ei ole paljon se, jos huippu-urheilusta puhutaan.

Aika teräksinen vertailufakta tähän tulee mieleen vuodelta 1965 Jyväskylän Harjulta, jossa silloin pidettiin oppikoulujen mestaruuskilpailut. Silloin kollega, nykyisin toimittajasta kirjailijaksi siirtynyt Lasse Erola hyppäsi tiilimurskalla kolmiloikkaa 14.05 ja sijoittui – kolmanneksi! Ei ollut mondoja sun muita alla. Tuntuu uskomattomalta maailmassa, jossa kaiken sanotaan kehittyvän.

Toinen esimerkki otetaan kuulantyönnöstä. Aamulehden nykyinen päätoimittaja Jouko Jokinen on tunnetusti kuulamiehiä, työntänyt aikanaan varmaan ainakin 16-17 metriä. Hänen raportoitiin käyneen alkukesästä kilpailuissa ja työntäneen yli 12 metriä. Entisenä urheilutoimittajana Jouko hallitsi myös lausunnon antamisen todeten, että ”ei mitään hätää, Suomen kärki lähestyy koko ajan”! Jos joku ei hoksaa, niin tilastoista löytyy selitys.

Kuulantyönnössä ei 20 metrin kerhoon ole enää tunkua. Tulokset ovat joko pudonneet tai jämähtäneet paikoilleen useimmissa yleisurheilulajeissa. Joskus silti välähtää, mutta jatkossa nuo tulossalamat alkavat olla entistä harvemmassa. Toivottavasti eivät niin harvassa kuin esimerkiksi uinnissa, jossa vuonna 1920 porilainen Arvo Aaltonen toi Suomelle ensimmäiset lajin olympiamitalit, kaksi pronssia – seuraavia saatiin odottaakin sitten 72 vuotta!

Tulostason tippumiseen olisi helppo inhorealistisesti todeta sen olevan seurausta ”puhtaasta urheilusta”, mutta ei asia niin yksinkertainen ole. Suomikin on urbanisoitunut. Lapsuuden monipuolinen liikunta on jäänyt vähemmälle. Kehon kehittyminen on aina vaan yksipuolisempaa, mikä taas saattaa olla syy siihen, että harvatkin huipulle muuten kenties yltävät ovat entistä loukkaantumisherkempiä. Tiedä häntä, mutta jostain syvemmältä syy näin vahvaan taantumaan täytyy löytyä.

Kahden kerroksen väkeä

Yleisurheilun taantuma on varmasti huomattu urheilumuodon sisällä. Nykymuotoiseen toimintaan tarvitaan varoja, joita ei taas tule riittävästi ilman näkyviä, yleisön vaatimia tuloksia. Taannoin radion yleisurheiluillassa liiton puheenjohtaja Antti Pihlakoski harmitteli, että esimerkiksi Kalevan kisoissa puhuttiin huonosta tulostasosta, vaikka kilpailut sinänsä olivat jännittäviä ja tasaisia.

Onhan se tietysti niinkin, mutta jos pelkkä kilpailu olisi se lähtökohta, niin silloinhan esimerkiksi juoksuissa ajanotto voitaisiin ottaa kokonaan pois käytöstä. Eivät olisi tulokset sotkemassa kilpailemista. Maailma vaan ei ole sellainen, jossa tämä olisi mahdollista.

Kuten aina kun menee huonommin, on myös huhuja alkanut liikkua. Huoli yleisurheilun tilasta ja taloudesta on suhteellisen varmojen huhujen mukaan lisääntymässä ennen muuta maaseudulla vähän hiihdon tapaan. Huoli on nähtävissä myös liiton toiminnassa. Harvoin on niin massiivista mainoskampanjaa nähty kuin nyt jo ennen Daegun kisoja koskien ensi kesän Helsingin EM-kilpailuja.

Nuo EM-kisat ja niiden taloudellinen onnistuminen lienee ollut taustalla myös siinä, että Tero Pitkämäkikin saatiin puhutuksia mukaan MM-joukkueeseen. Pitkämäki on niitattu syvälle EM-kampanjaan, jopa näköjään niin syvälle, että riskistä huolimatta hänet oli MM-koneeseen saatava. Siitäkin huolimatta, että vielä alkukesästä 85 metriä heittäneen miehen kunto on tasoonsa nähden lähes romahtanut ja pysynyt siellä alatasolla.

Pitkämäen kohdalla on syitä etsitty ja päädytty ainakin julkisuudessa vähitellen kuuluisaksi nousseeseen mykoplasma-bakteeriin, mutta joidenkin mielestä kannattaisi pohtia onko valmennuksessa kaikki mennyt entiseen tapaan?

Ensi kesän EM-kisat ovat siis tärkeät SUL:n talouden ja tämän kautta jatkon kannalta. Niiden suurin uhka on se tosiasia, että Lontoon olympiakisat ja yleisurheilu siellä on jo kuukauden kuluttua EM-kisoista täydessä käynnissä. On sanottu, että Helsingissä ei nähdä ainakaan kaikkia Euroopan parhaita yleisurheilijoita.

Yleisurheilussa uskotaan toisin. Uskotaan jopa niin, että suurin osa Euroopan yleisurheilijoista ei voi koskaan todella menestyä maailman tasolla, vaan on syntymässä joukko, joka tähtää nimenomaan oman maanosan tasolle. Kansainväliseen yleisurheiluun olisi näin syntymässä eri kerroksia. Tavallaan kuin palloilussa mestaruussarja ja sitten alempia sarjoja, joista yleensä on vaikea nousta sinne ylös.

Tietyllä tavalla kysymyksessä on yhtäältä luovuttaminen, joka kuitenkin toisaalta osoittaa nykypelin sääntöjen ja realiteettien tuntemista. Jatkossa yleisurheilussakin tulevaisuus saattaa olla kahden tai miksei useamman kerroksen väessä. Niinhän se on esimerkiksi jalkapallossakin Euroopassa.