Jaahakselle vaan niinkuin tiedoksi että muut lähettävät kisoihin juuri niitä mitaliehdokkaita.

Meillä lähdetään kuin piknikille pitämään hauskaa. Mäyräkoira vaan puuttuu. Luulisi urheilijalla itselläänkin olevan sen verran itsekunnioitusta että ainakin yrittää parhaansa. Kun tarpeeksi yrittää neljä vuotta niin kyllä jotain tulosta syntyy. Melkein kaikilta suomalaisilta kysyttäessä miltä tuntuu nyt, niin vastaus on että onhan täällä kivaa ollut. Tuollaiset saisi jättää kotiin jo opettelemaan käyttäytymistä ettei ihan mitä vaan suustaan päästä.

OLympialaiset ovat URHEILIJOIDEN kilpailut. Jokaisella urheilijalla on tavoitteensa, pystyä kaikkein parhaimmalle tasolleen, kehittyä niin hyväksi kuin rahkeet riittävät. Jos urheilija on vaikka maailman 30 parhaan joukossa, hänen paikkansa on ehdottomasti olympialaisissa, vaikka sielä ei olisikaan mitaliin mahdollisuutta. Ja hauskaa sielä tuleekin olla, hampaat irvessä vääntämisestä ei tule mitään. Suomalaisilla on ihmeellinen käsitys siitä että jos on hauskaa, ei voisi olla tosissaan. Ehkä juuri siksi menestystä ei tulekkaan. Katsokaapa vain voittajienkin puheita, he pyrkivät nauttimaan suorituksista, urheilu ON hauskaa. Urheilu on myös kulttuuria. Kansojen kanssakäymistä. Se edistää ystävyyttä kanssakilpailijoiden ja maiden ja kulttuurien välillä. On tärkeää, että suomella on edustus mahdollisimman monessa lajissa. Se tuo myös suomea esille positiivisesti, vaikka menestystä ei tulisikaan.

Onkohan edellinen kommentoija ottanut selvää tämän esimerkkinä käytetyn Tanskan joukkueen valintaperusteista? Esim. heillähän on näissä kisoissa jalkeilla isoin joukkue sitten Atlantan kesäolympialaisten.

Jokainen kansainväliset valintarajat rikkonut on kyllä paikkansa kisoissa ansainnut. Nykyisten kesäolympialaisten lajikirjo on sen verran laaja, että mitalia ja pistesijoja laskemalla ei minun mielestäni voida ainoastaan menestystä mitata. Esim. eurooppalaiselle kestävyys- tai pikajuoksijalle on todella kova saavutus jo päästä välieriin tai finaaliin, vaikkei pistesijoille juoksisikaan.

Nimen omaan tämä muut arvot ovat se mikä pudottaa suomen kärkimaiden joukosta sillä muilla kuin urheilullisella suorituksella ja arvolla on suuri vaikutus ja lähetetään vain ne joista saadaan lajille hyöty ei parhaita. Esim: ammunnassa lähetettiin urheilija jolla on pitkäaikainen keskiarvo 3x20ls 574 ja IK 395,7. Olympiadin välillä pelattiin ulos urheilija joka on ollut vuonna 2008 - 2009 korkeimmalla ranking sijalla ja olisi ollut vasta 18v jo Begingin kilpailuun?

Tästä on kyse eli ei päästetä parhaita vaan vaaditaan asioita joilla ei ole mitään tekemistä urheilun kanssa. Asiaa on perusteltu mm sillä että autot ovat lajiliitolle tärkeitä ja näin vaatimus siitä että tämän urheilijan on luovuttava omasta välineyhteistyöstä on perusteltua. Autot meni toimihenkilöille. Lajiliitto (SAL) ei näin ole päästänyt kyseistä urheilijaa kilpailemaan vuoden 2009 jälkeen mailmancupissa jossa tämä urheilija otti kaksi finaalipaikka kun nyt mukana ollut urheilija ei päässyt lähellekään finaalia!

Nimimerkki "ei voi olla totta" kirjoitteli tuossa, että "Jaahakselle vaan niinkuin tiedoksi että muut lähettävät kisoihin juuri niitä mitaliehdokkaita".

Todellisuudessahan kisoissa on yli 10 000 urheilijaa ja lajeja on noin 300. Eli yhdessä lajissa on tilastollisesti keskimäärin noin 35 urheilijaa. Käytännössä tämä taas tarkoittaa sitä, että kisoissa on ehkäpä 6000-7000 urheilijaa, jotka eivät ole mitään mitaliehdokkaita. Joten ei se Suomi ihan yksin ole asialla.

Ja kyllä kai jokainen sen myöntää, että tuohon 6000-7000 urheilijan joukkoonkin niitä mitaleita menee. On niitä yllätysmitaleja Suomenkin urheilijat saavuttaneet aikojen saatossa melkoisen määrän. Uskon, että Mäntykin tämän urheilumiehenä muistaa ja onkin nyt heikohkosti sujuneen ensimmäisen viikon jälkeen lähinnä vain provosoimassa ja sohimassa kepillä hyvään mäntymäiseen tapaansa. Sehän se on journalistin tehtävä, vaikka eläkkeellä olisikin.

Nooniin!

Ajat ova uudet ja mitaleista touhottaminen on jo jotenkin vanhanaikaista. Suomalaiset todelliset huippu-urehilijat ovat jo aikaa sitten perustaneet tiimin joka mahdollistaa riittävän korkeatasoisen harjoittelun, muut (uimarit) ovat harrastelijoita joilta ei voi/saa odottaa muuta kuin kummallisia lausuntoja.

On mukava seurata kesäloman kunniaksi näitä kisoja ja erityistä lisää huippusuoritusten seuraamiseen tuo, kun suomalaisia on mukana. Tosiasia on, että yllättäjiä mitalisteiksi voi tulla jopa keihäänheittäjien ohella (miesvaltainen mediaseksikäs laji) myös upeista naisedustajistamme. Onnistuessaan mitalista taistelevat niin purjehtijat, melojat joilla on pitkäaikainen projekti Lontooseen. Urheilijia siis kannataa lähettää kisohin myös edustamaan... ja tekemään parhaansa.

Suomalaisilla ongelmana on, että he eivät ole tottuneet esiintymään suurten yleisömäärien ededessä. Seuraavan olypiadin aikana tulee kiertää maailmaa ja tottua isohin kisoihin.

Mitorm!

Kerrotko ihan nimillä tuom ampujajutun, niin "ei asioista perilläkin oleva" pääsee jyvälle.

Kiitos!

Olympialaisissa edustetaan MAATAAN. Timanttiliigoissa yms urheilijat edustavat itseään. Useissa väliajoissa ym ilmoitetaan vain maa, urheilijan nimen sijaan.

Urheilijat ovat siis edustamassa meitä kaikkia ja me kaikki olemme kustantaneet heidän harjoittelunsa ja me voimme vaatia heiltä parasta mahdollista tulosta.

Mitorm se jaksaa porata vanhaa juttua Löytyy Urheilun oikeusturvalautakunta

9/ 2010

kyse on niin kovan tason kisoista, että pitäisi olla ennakko karsinta

myös siinä, kuinka urheilija ymmärtää mihin on ylipäänä menossa.

huvittelua ja keskeneräistä osaamista on surkea katsella kun

kuitenkin maailman tason urheilijat vievät potin.

Itse olin mukana yu-maailmassa intensiivisesti useita vuosia ja juuri tuo urheilijasta huolehtiminen on lapsenkengissä Suomessa.

Rahallisestikin on todella haastavaa, ellet ole kansainvälistä tasoa. Tuo 16-20 on todella kimurantti ikä urheilla, rahaa ei tule juuri mistään ja kilpailumatkat ym rupeavat kustantamaan todella paljon.

Esimerkiksi 19 vuotias kaveri (A) urheilee ja on Suomen lupaavimpia, hän saa tukea sen verran jottei se edes kata urheilussa syntyviä kuluja vaan hän elää esim vanhempien rahoilla.

Esimerkki (B) Jape (A):n kaveri meni ammattikoulun jälkeen paikalliseen pajaan tekemään "normitöitä", hän saa työstään palkkaa 30000-40000 euroa vuodessa ja pystyy muuttamaan omilla rahoillaan omaan asuntoon ja ostamaan oman auton yms.

Urheilijat joutuvat tekemään hirveästi töitä jotta on 16-20 vuotiaana Suomen parhaimmistoa, sen jälkeen he jäävät "yksin".

Tuuli Petäjä on ollut oman lajinsa kärkeä lähellä vuosikaudet. Hänet olisi tietysti lähetetty millä tahansa kriteereillä.

Kyllä se purjehdus kieltämättä välillä näyttää aika hurjalta ainakin 49er:issä. Miten tuossa asennossa jaksaa roikkua koko sen purjehduksen ajan?

Samoilla linjoilla olen. Nyt valitetaan kun Suomen urheilijat on oppineet antamaan tappion ja pettymyksen hetkellä yltiöpositiivisia kommentteja. On näköjään aina vääränlainen asenne meidän urheilijoilla. Talviolympialaisten mäkimies ei saa esiintyä pettyneenä ja antaa törkeitä lausuntoja kun neljänneksi sijoittuu tai olla pettynyt himmeämpään mitaliin vaatii kuulemma liikaa. Sitten opetellaan kaikki yhdessä hymyilemään ja antamaan yleisölle mieluisia lausuntoja. Nekin on sitten vääriä. Taloudellinen satsaus urheiluun voisi olla Suomessa isompaakin. Lisäksi pitää tehdä selkeät päätökset missä halutaan menestyä. Se voi olla pois jostain lajista mutta ei sitä rahaa voida näin leväperäisesti levitellä. Jos Olympia urheilussa halutaan menestyä ei meillä ole varaa yhtesikunnan varoin tukea sporttia mikä ei edes ole olympialaji. Rahaa taitaa mennä enemmän kuin urheiluun tuolla kulttuurin puolella kuten balettiin.

Tässä on näitä kommentteja puoleen ja toiseen. Ovat hienoja kaikki. Mutta minusta tuntuu että mitä Suomalainen huippu-urheilu kaipaisi olisi jonkinlaisen EU-pelastuspaketin. Esimerkiksi Rio I - 11 miljardia euroa ja Rio Angry Bird II 13 miljardia. Nyt kaikki minimaaliset valmennusrahat kuluu erilaisten liittojen pystyssä pitämiseen. Siellä on tyypit ymprivuoden palkkatöissä ja sitten maan valiot kutsutaan Vierumäelle kahdeksi viikoksi - josta omakustannusosuus on 130 %. Se on sitten se satsaus urheilijoihin jolla tulisi voittoja tulla. Huvittavia on myös nuo liittojen hallinoimat sposori-poolit joiden kautta urheilijoiden itsehankkimat sponsoritulot kulkevat. Joissakin liitoissa maan valiot saa kulkea hattukädessä anteeksipyydellen ja anellen että saavat omat varansa harjoituskäyttöön. Parasta suomalaiselle urheilulle olisi jos jokaiseen lajiliittoon tehtäisiin yllätysratsia ja erityistilintarkastus.

Doing Doing kirjoittaa asiaa. Jokaisessa liitossa herraa pyörii niin että päät yhteen kolisee. Jos urheilija uskaltaa vähänkin kritisoida, niin on merkitty mies (tai nainen). Menestyksen hetkellä kyllä herrat tulevat parrasvalohin. 1920-luvulla Suomen joukkue oli noin 5 johtajaa+ 120 urheilijaa. Nyt se taitaa olla jotain 80 johtajaa + 50 urheilijaa.

Ennen mentiin Suomen osalta kisoihin paljon isommilla joukkueilla, mutta kun menestystä tulin niin nämä "turistit" jäivät tietysti menestyjien varjoon. Onhan näitä aina ollut. Sinänsä en usko, että nykyään lähetettäisiin kisoihin enemmän "turisteja" kuin ennen, vaan koska menestystä ei tule, ei yksinkertaisesti ole muuta kirjoitettavaa kuin nämä "turistit". Huomataan, että nämä turistit ovat myös maamme parhaita urheilijoita, jotka ovat tähdänneet olympialaisiin ja sinne myös vaaditut rajat rikkomalla päässeet.

Karu totuus on, että kuka tahansa meistä voisi olla yhtä hyvä kuin ensimmäisessä koitoksessaan karsiutunut ”olympiaturisti”. Ei vaadi ihmeitä juosta 100 metriä viimeisenä maaliin, hypätä seivästä kolmella läpijuoksulla tai joutua heitellyksi ympäriinsä ensimmäisessä painiottelussa. Jos näitä b-rajoja ei olisi, suomalaiset kisaturistit voisi arpoa. Onhan se varmasti hienoa nähdä kisat stadionilta.

Ei ole mitenkään realistista odottaa, että kaikki urheilijat menestyisivät, mutta suomalaisissa on ollut niin paljon epäonnistujia, että kisoissa katsoo jo mielellään lajeja, joissa ei ole suomalaisia. Vähintään täytyisi saavuttaa kauden tasonsa ja edes jollain tasolla lähteä kamppailemaan voitosta, vaikka se ei näyttäisikään mahdolliselta.

Turhaan kisoihin on lähettää sellaista urheilijaa, joka on viimeisessä kahdeksassa arvokisassa karsiutunut, eikä itsekään todellisuudessa usko mahdollisuuksiinsa.