Olympiastatus on nimittäin yleensä ratkaissut äänestyksen. Aikaisemmin vain maailmanmestarit Jani Sievinen vuonna 1994 ja Mika Häkkinen neljä vuotta myöhemmin, sekä Euroopan mestari Jukka Keskisalo Torinon talvikisavuotena 2006 ovat nousseet ykköseksi ohi kyseisen vuoden olympiamitalistin. Heistä vain Häkkinen kykeni lyömään äänestyksessä olympiavoittajan, Naganon kultapojan Jani Soinisen.

Ensimmäisenä ei-olympialajin urheilijana vuoden parhaaksi valittiin Formula-1:n maailmanmestari Keke Rosberg vuonna 1982. Juha Kankkunen kaasutteli ykköseksi 1993 ja Mika Häkkinen siis vuonna 1998. Neljäntenä ei-olympialajin edustajana tittelin voitti Minna Kauppi, historian 64. vuoden urheilija. Näistä neljästä Häkkisen ohella vain Kauppi venyi ykköseksi olympiavuotena, kovan luokan suoritus.

Hattutemppu

Hatusta vuoden parasta ei tälläkään kertaa vedetty, vaikka Minna blogissaan niin arvelikin. Äänestykseen osallistui vuoden lopulla 340 urheilutoimittamisen ammattilaista. Heistä jokainen laati oman kymmenen parhaan listansa, ja lopullinen kunniataulukko muodostui yksinkertaisesti äänet yhteen laskien. Äänestäneistä 118 nosti Minnan oman listansa ykköseksi, valinta varmistui ilman hattutemppuja.

Kaikkiaan äänestystulos heijastelee mielestäni asenteiden, arvostuksen ja tietysti myös suomalaisen urheilun orastavaa muutosta. Viiden kärkeen nousi suunnistajan ja lumilautailijan ohella taitoluistelija, purjehtija ja telinevoimistelija. Näiden lajien edustajat valloittivat kärkisijat tässä laajuudessa ensimmäistä kertaa ohi perinteisempien menestyslajien.

Omat kokemukseni kyseisten lajien parissa rajoittuvat taitoluistelua lukuun ottamatta muutamaan yksittäiseen tapahtumaan tai selostukseen. Sen ehdin kuitenkin oppia, että kaikista niistä löytyy elementtejä, jotka vangitsevan mielen kunhan vain osaa oikealla tavalla katsoa, tai kokea.

Fronttitonni

Suunnistukseen tutustuin eräänä sateisena yönä Jukolan viestissä lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Kompuroin lentävänä reportterina rastilta toiselle kunnes eksyin aamuyön hämärässä. Radio Suomen taajuudella kuiskineen Pekka Oksalan terästetty ääni piti kuitenkin mielen virkeänä, ja kirkkaana loistaneiden otsalamppujen loputon virta johdatti minut viimein takaisin ihmisten ilmoille.

Huippusuunnistajat etenevät hankalassakin maastossa parhaimmillaan viiden minuutin kilometrivahtia, eksymättä. Arviolta kuusisataa vuotuista harjoitustuntia pitävät huolen siitä, että keho ja mieli pysyvät terävinä ratkaisuhetkillä, hieno ja haastava laji.

Lumilautailijoiden hyvää pössistä ihmettelin useaan otteeseen Vancouverin olympiakisojen aikaan. Big air hyppyri heittää lautailijan isosti ilmaan, silmämääräisesti arvioiden lähes kymmenen metrin korkeuteen. Mielikuvissa voitte varmasti kuvitella itsenne laudan kanssa vastaavaan korkeuteen, vaikkapa uimalan ylimmälle hyppylavalle. Jou, siispä ilmojen teille ja fronttitonnin jälkeen alastulo kissamaisen pehmeästi. Helppoa, eikö totta.

Adoniksen vartalo

Purjehdusta kokeilin teinivuosieni kesäleirillä. Lähdin optimistina matkaan ja myötätuuliosuus sujuikin mainiosti. Semmareita mukaillen matkasta puuttui kuitenkin tyttö, joka olisi tarttunut peräsimeen, joten kokeiluni päättyi naapurisaaren rantakaislikkoon.

Niillä näytöillä sain tilaisuuden selostaa osan olympiapurjehduksista Sydneyssä vuonna 2000. Tutustuin lajiin tarkemmin ja huomasin, että varttitunnin roikkuminen aaltojen nuoltavana sai vatsalihakset anomaan armoa. Samalla pitäisi pystyä tekemään taktisia ratkaisuja shakinpelaajan viileydellä, ei onnistunut.

Telinevoimistelussa tarvitaan luonnollisesti toisenlaista lihaskuntoa. Jani Tanskasen voitettua rekin maailmanmestaruuden matkasin Jyväskylään seuraamaan huippumiestemme harjoittelua.

Alkuverryttely veti sanattomaksi. Känsäiset kourat tarttuivat katosta roikkuviin voimisteluköysiin, jalat heilahtivat kohti kattoa ja voimistelijat hilasivat itsensä pelkkien käsivoimien varassa ylös ja alas, ja uudestaan, ja vielä kerran uudestaan. Uskoin, kun kerrottiin, että adoniksen vartalot muokkautuvat ilman ainuttakaan kuntosalitreeniä.

Ikuinen kakkonen

Eri lajien absoluuttinen vertailu lienee mahdotonta, joten äänestäjien henkilökohtaiset mieltymykset näkyvät tietysti tuloksessa. Ykkössijoja sai peräti kahdeksantoista urheilijaa, muun muassa moottoriveneilyn maailmanmestari Sami Seliö sekä paluuta huipulle tehneet, mutta ilman henkilökohtaista olympiamitalia jääneet Janne Ahonen ja Hannu Manninen.

Ammattinyrkkeilyn salaperäinen maailma kiehtoi 25 äänestäjää, jotka nostivat omilla listoillaan Robert Heleniuksen vuoden parhaaksi. Pohjoisen painajainen on lupaava käsityöläinen, mutta mielestäni sittenkin vielä raakile. Ja potentiaalinen tulevaisuuden Vuoden urheilija, jos voima tarttuu valmentajan kaavailujen mukaan.

Ensimmäisenä suomalaisena maalivahtina Stanley cupin voittanut Antti Niemi puolestaan sai lätkäjätkiltä kaksikymmentä ykkössijaa, ja sijoittui listalla seitsemänneksi juuri Heleniuksen edelle. Enempää en tohdi odottaa, sillä historiasta tiedämme yhden kultaisen keihäskaaren säihkyvän kirkkaammin kuin viisi mestaruussormusta. Surullista, mutta totta.

Myös rallin maailmassa toimittajien valinnoille on usein hymähdelty. Ratinkääntäjien vanha hokema, ”pilkkikisoissa saa palkinnoksi autoja, autokisoissa pilkkejä”, pätee tavallaan myös tässä yhteydessä. Kysykää vaikka nelinkertaiselta maailmanmestarilta, äänestyksen ikuiselta kakkoselta Tommi Mäkiseltä.

Johtajat johtaa

Pohjoismaisten hiihtolajien edustaja on valittu Vuoden urheilijaksi 23 ja yleisurheilija 17 kertaa. Vuoden 2009 parhaan Aino-Kaisa Saarisen olympiamitalit riittivät tällä kertaa kahdeksanteen sijaan ja Vuonna 2007 tittelin voittaneen Tero Pitkämäen EM-pronssi kantoi sijalle yhdeksän.

Perinteiset menestyslajit varastivat kuitenkin illan päähuomion. Marja-Liisa Kirvesniemelle ja Lasse Virenille myönnettiin ansaitusti Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi, jota voi samanaikaisesti pitää hallussaan vain kaksitoista henkilöä. Tämän hetken haltijoista Marja-Liisa ja Lasse olivat huippu-urheilijoita, muut kymmenen urheilujohtajia.

Ylen ruotsinkielisen puolen kollega Kaj Kunnas puolestaan palkittiin ilahduttavasti urheilujournalismistaan. Lämpimät onnittelut. Kaitsun mielenlaatu sopii mainiosti myös takahuoneen puolelle. Varmistuin asiasta kun pohdimme taannoin mitä seuraisi, jos takavuosien virolaisuimari Aldo Suurväli naitaisiin kotoiseen Ala-Kapeen sukuun. Tulimme yhdessä siihen johtopäätökseen, että yhtälö on mahdoton.

Takahuone kiittää

Inka ja Jere onnistuivat mainiosti illan juontajina, Janne-setä ja Miitta-täti sen sijaan tuntuivat eksyneen väärään juhlaan. Housebändinä soittaneelle Radion sinfoniaorkesterille kaipailin isompaa roolia.

Olen juontanut kyseistä juhlaa kymmenkunta kertaa, ensin tamperelaiskylpylän ravintolassa, myöhemmin Tallinnan -laivan yökerhossa ja lopulta Tampere-talon suuressa salissa. Nykymuodossaan Areenalla juhla saa lopultakin arvoisensa puitteet, ja mikä tärkeintä myös valtaosa palkituista saapui paikalla, takavuosista poiketen.

Tällä kertaa myös valtiovalta kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan. Aikaisemmin vallanpitäjien tervehdyksen toi usein ministeriön johtava virkamies. Nyt ykköspöydässä istuivat valtakunnan päävalmentaja, presidentti Tarja Halonen sekä aidoiksi urheilumiehiksi profiloituneet ministerit Alexander Stubb ja Stefan Wallin.

Urheiluministeri Wallin korosti juhlapuheessaan erityisesti arvokasta taustatyötä tekevien laajaa joukkoa, ministerin sanoin ”back officen” väkeä. Takahuone kiittää.

”Emme ole marjastajia!”, alleviivasi puolestaan Vuoden urheilija kiitospuheessaan räväkkään tyyliinsä. Suomussalmella marjanpoiminnan maailmanmestaruuden voittaneet Puolukan puolustajat eivät onneksi provosoituneet kommentista.

Ilta huipentui sulassa sovussa tanssimusiikin tahdissa, ja väki pyöri parketilla kuin.., kuin Minna metsässä.