Jukka Jalonen julisti viime keväänä maailmanmestaruuden jälkeen, että Bratislavan joukkue oli Mikko Koivun joukkue. Jos mahdollista, tänä vuonna se on vielä enemmän Mikko Koivun joukkue - ainakin jos mittarina käytetään johtajuutta jäällä.

USA-ottelussa ensimmäinen kymmenminuuttinen oli Suomen koetinkivi. Sen aikana USA sai pari pitkää hyökkäystä Suomen alueelle ja vei kaksinkamppailuja, vaikka Suomenkin vääntö oli hyvää. Siinä surullisessa alkusarjan kohtaamisessa juuri nämä olivat myrkkyä Leijonille.

Ensimmäisen kympin jälkeen Suomi sai kiekolliseen pelaamiseensa sellaisen ryhdin, että voittaminen oli mahdollista. Täysin käänteentekevä asia oli Mikko Koivun huikea vaihto noin kymmenen minuutin kohdalla.

Unohdetaan hetkeksi se, että Koivu pelasi ikään kuin pelitavan vastaisesti puskiessaan vastustajan siniviivalla kolmesta vastustajasta läpi saaden kiekon päätyyn. Heti perään Koivu riisti maalin takana kiekon takaisin Suomelle ja aiheutti vaaratilanteen USA:n maalille.

Koivu näytti Suomen miehistölle, että eivät nämä jenkit mitään yli-ihmisiä ole. Alkusarjan kohtaamisessa USA murskasi Suomen kaksinkamppailupelaamisessa, ja tämä näkyi vielä hivenen joissain pelaajissa ottelun alussa. Tuon vaihdon jälkeen viimeisetkin epäilykset hävisivät.

Tämän jälkeen lumipallo alkoi vyöryä oikeaan suuntaan. Petri Kontiolan nelosketju löysi pelirohkeuden, Niko Kapasen kolmosketju löysi pelirohkeuden. Jopa täysin pohjoisamerikkalaisten jalkoihin alkusarjassa jäänyt Mikael Granlund löysi pelirohkeuden, joka alkoi tarttua myös Jarkko Immoseen ja Janne Pesoseen pelin edetessä.

Koivu asetti yhdellä vaihdolla (pelasi toki ketjuineen fantastisesti läpi ottelun) Leijonille pelaamisen ja rohkeuden standardin. Kun kapteenien kapteeni tekee, muut tekevät perässä. Pelirohkeus löytyi, Leijonat pääsi paineen alta pois ja mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä enemmän Leijonat hallitsi.

Joensuun ylistyssanat

Edes USA:n pahoihin paikkoihin tekemät 1-1- ja 2-1-maalit eivät enää horjuttaneet Leijonia. Päinvastoin, 1-2-tappioasemassa Suomi pelasi - Koivun johdolla tietenkin - erinomaista jääkiekkoa. Oli USA:n vuoro olla jyrän alla. Oli Suomen vuoro väsyttää jenkkejä pitkillä hyökkäyksillä.

Ja tarinaan sopii hyvin se, että se oli nimenomaan Koivu, joka röyhkeällä maalilleajolla tasoitti ottelun 2-2:een. Jesse Joensuu nousi kahdella maalillaan kansakunnan kaapin päälle, mutta Joensuukin sanoi, että 2-2-maalia ei olisi mikään muu ketju kuin Koivun ketju voinut tehdä. Miettikää, mitä sanoja juuri paikkansa Suomi-kiekon historiasta lunastaneelta röyhijältä!

Päävalmentaja Jukka Jalonen osoitti loistavaa pelisilmää, kun hän tiivisti peluutusta loppua kohden. Kun kaukalossa kävi enää kolme ketjua, pelaajat olivat yhä paremmin ytimessä. Jesse Joensun voittomaali ottelun lopussa ei ollut sattumaa, vaan ansaittu maali.

USA-voitto oli myös ns. Meidän Pelin voitto. Jukka Jalosen pelitapa ehdittiin jo alkusarjan jälkeen tuomita täysin susistrategiaksi pohjoisamerikkalaisia vastaan. Okei, Suomi muutti pelaamistaan nopeammaksi, mutta silti Suomen torstaina esittämä jääkiekko täyttää Meidän Pelin kriteerit. Sitä mukautettiin niin, että USA oli lyötävissä.

Seuraavaksi mukautus tapahtuu toiseen suuntaan, kun vastaan luistelee passiivisempi Venäjä. Lähtökohtaisesti se on lähempänä Leijonien mukavuusaluetta, mutta sen pohtimisen aika on syvemmin vasta myöhemmin.

Jalonen myös ruoski mediaa siitä, että alkusarjan USA-peliin palattiin niin tiiviisti ennen puolivälierää. Siihen peliin oli median syytä palata vain oppimistarkoituksessa - aivan kuten Leijonien valmennusjohto itsekin teki. Ja ne läksyt valmennusjohto oli tehnyt hyvin.