Monella on muistissa kevät 2010. Suomi hävisi sensaatiomaisesti ensimmäisessä ottelussaan Tanskalle, mikä teki tien erittäin kiviseksi. Niukat voitot Saksasta ja Yhdysvalloista pelastivat Leijonat karsintasarjalta.

Myös viime keväänä Bratislavassa oli käynnistymisvaikeuksia. Latviaa ja Saksaa vastaan Leijonat tarvitsi rankkarikisaa voittoon. Keväällä 2009 Valko-Venäjä jopa voitti Suomen rankkareilla. Media lietsoo kriisiä ja ihmiset ovat ihmeissään.

Sama saattaa toistua myös tänä vuonna. Takkiin saattaa tulla Valko-Venäjältä, Slovakialta tai Sveitsiltä. Se on täysin mahdollista. Mutta jos näin käy, sillä ei (ainakaan lähtökohtaisesti) ole mitään tekemistä kriisin kanssa. Vaikka mediassa näin väitettäisiin.

On ymmärrettävä yksi asia. Suomen joukkue on kokonaisuudessaan koossa vasta muutama päivä ennen MM-kisojen alkua. Vasta kisojen avausviikolla joukkueeseen liittyivät KHL:n finalistit.

Jukka Jalonen on ehdoton pelitapansa kanssa. Jos ei ole mahdollisuutta hyökätä nopeasti, turvaudutaan viivelähtöihin. Kiekkokontrollielementin mukaan tuominen peliin vaatii pelaajilta paljon, jos siihen ei ole tottunut. Kun on tottunut pelaamaan vain ylöspäin, selkäydintoiminnan muuttaminen vie aikaa.

Tämä korostuu etenkin NHL:stä tulevien kohdalla, koska Pohjois-Amerikassa joukkueet pelaavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erittäin suoraviivaisesti. Jos on pelannut 82 ottelua käytännössä pelkkää pystysuunnan jääkiekkoa, kiekkokontrollielementin sisäistäminen vie aikaa.

Jalonen haluaa joukkueensa pelaavan haluamallaan pelitavalla sekunnista yksi lähtien, jotta se iskostuu pelaajien selkäytimeen pudotuspeleihin mennessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kiekkokontrollin pelaamista jopa ylikorostetaan alkuvaiheessa, jotta toimintatavat sisäistetään.

Jokainen ymmärtää, minkälaista on toiminta totuttujen tapojen ulkopuolella. Jos pelissä pelaajalle tulee ”Ai niin” -hetkiä, virheiden mahdollisuus on vahvasti läsnä. Voi tulla erikoisiakin kömmähdyksiä, kun haluttu peli ei tule selkäytimestä. Tämä kaikki on osa kasvuprosessia.

"Alusta tehdään hirveä numero"

Esitin Jukka Jaloselle hypoteettisen kysymyksen. Kumpi on parempi: voitto avausottelussa Valko-Venäjästä vähänkin ”vääränlaisella” pelillä vai tappio niin, että pelitapaa ja Jalosen peräänkuuluttamia teesejä noudatetaan viimeiseen asti?

- Pelaamme haluamillamme teeseillä - hävitään tai voitetaan. On eri asia, miten se toteutuu. Tämähän on sillä tavalla mielenkiintoista, että media ja suuri yleisö ovat yleensä alussa aika paniikissa. Ensimmäisistä kokoonpanoista etsitään katastrofeita tai mietitään, miksi tämä peli hävittiin ja niin edelleen, Jalonen pohti.

- Yleensä alku aina korostuu, ja siitä tehdään hirveä numero. Etenkään tässä pelimuodossa ei ole sellaistakaan kiirettä, mitä edellisessä oli. Edellisessä formaatissa ei voinut kahta peliä putkeen hävitä alussa, tai muuten kutsui tyynenmeren sarja. Voittamaan lähdetään tietysti nytkin, mutta tällä formaatilla voi saada pikkuisen enemmän anteeksi.

Kuten Jalonen huomautti, formaatti on muuttunut. Nyt on aikaa ”harjoitella” peräti seitsemän ottelua ilman välitöntä uhkaa puolivälieristä putoamisesta. Kun alkulohkossa on kahdeksan maata, joista neljä jatkaa, joillekin on varaa hävitäkin.

- Pitää päästä neljän joukkoon ja voittaa oikeat pelit. Voi tulla häviöitä - yllättäviäkin - mutta kahdeksannessa pelissä pitää olla paketti kasassa. Se on se tavoite. Koko ajan mennään eteenpäin, peli kehittyy ja löytyy oikeat roolit, Jalonen täsmensi.

Alussa Leijonien peli voi siis heitellä yllättävän paljon. Ja niitä tappioitakin voi tulla. Vaikka Valko-Venäjälle. Epäonnistuminenhan se olisi, mutta pelkkää tulosta ei kannata vielä tuijottaa. Turnauksen alkuvaiheessa pitää nähdä tuloksen taakse - olipa takana sitten voitto tai tappio.

Tärkeintä on se, että Suomen pelaaminen kehittyy koko ajan. Suomi ei voita edes keskisuuria maita pelkällä yksilötaidolla. Kaikki lähtee yhteistyön jääkiekosta - siis siitä, että kaikki pelaavat samaa peliä. Lähtien johtavista pelaajista ja päättyen nelosketjun vasemman puolustajan vasempaan luistimeen.