Paralympia-blogi: Lontoon hulabaloohon
Meikänainen on menossa Lontoon paralympialaisiin melkoiseen hulabaloohon lajinaan judo, jossa kilpailevat vain näkövammaiset. Lontoossa nähdään 132 judokaa ja jaossa on 13 kultamitalia. Vastaavat luvut olympialaisissa ovat 386 judokaa ja 14 kultamitalia.
Kuten olympialaisiin niin myös paralympialaisiinkin karsintaprosessi
oli raaka ja kisoihin pääsivät vain painoluokkansa parhaat.
Niin no, paitsi siis tietenkin allekirjoittanut. Tällä
Hyvinkään judoseuran opettamalla ryhävalaalla (lue: ei siro
nainen) kävi mieletön arpaonni karsinnoissa ja lopusta piti huolen rouva
Fortuna ja paha sisu. Joka tapauksessa 31.8.2012 Excellin-messukeskuksessa
painoluokassani eli naisten alle 63 kg:n sarjassa ottavat mittaa
toisistaan kahdeksan päättäväistä ja voitonhaluista naista. Vastustajattareni
tulevat Kiinasta, Venezuelasta, Brasiliasta, Ruotsista, Turkista, Espanjasta ja
Kuubasta.
Tulevina neljänä kuukautena edellä mainittujen emäntien otteet tulevat hyvin tutuiksi, sillä olemme valmentajani Paula Toroin kanssa onnistuneet haalimaan paljon dvd-materiaalia näiden naisten otteluista.
Onnistuneen kisataktiikan luomiseksi on ensisijaisen tärkeää tietää mitä
tekniikoita kukakin käyttää ja minkälaisia otteluasentoja he
suosivat. Jokaisella judokalla on lempitekniikkansa ja sen ympärille
rakennettu tekniikkaperhe, joka toimii synergiassa lempitekniikan kanssa.
Yhdellä liikkeellä avataan paikka lempitekniikalle ja jos sillä ei pääse
heittämään niin siitä voi siirtyä jouhevasti kolmanteen liikkeeseen.
Parhailla judokoilla liikkeet tulevat eri suuntiin, eteen-, taakse tai
sivullepäin, mikä vaikeuttaa vastustajan väistöliikkeitä tai
mahdollisuuksia käyttää vastaheittoja. Lempitekniikka tulee
"selkäytimestä" ja siksi se on niin tehokas ottelutilanteessa, jossa
reagoidaan sekunnin murto-osassa. Se myös tekee judokasta alttiin vastaheitoille
ja siksi olemme tarkkaan kartoittaneet jokaisen vastustajani lempitekniikat ja
hioneet niiden vastaheittoja. Toki luotan myös omaan vahvaan lempitekniikkaani,
mutta olen tietoinen sen potentiaalisesta vaarallisuudesta liikkeen
epäonnistuessa.
Kuten aina ennen kisoja, tuntuu nytkin siltä, että tekemistä ja kehitettäviä osa-alueita on valtavasti, eikä aikaa jäljellä juuri nimeksikään. Tiedän, että se on vain tunne ja tosiasiassa olemme tehneet ja tulemme tekemään riittävästi ja järkevästi töitä Lontoossa menestymisen eteen. Treenitunteja kertyy viikossa 15-20, mikä tandempyöräilyssä kilpailevan aviomieheni mukaan ei ole määrä eikä mikään, mutta mikä hartioideni päällä keikkuvan tietokoneen mukaan on ehdoton maksimi.
Vastaanotto ja oppimiskykyni ovat säälittävän rajallisia ja vaikka
kuinka haluaisin sisäistää uusia liikemalleja eivät ne mene jakeluun suotavalla
nopeudella. Tasaisin väliajoin pinnakin palaa puolin jos toisin, eikä edes
aikalisän jälkeen kiehuva sappi tahdo asettua. Ihailen valmennusportaan
pitkämielisyyttä ja siksi ärsyynnynkin itselleni siitä, etten kykene
hyödyntämään jäljellä olevaa vähää aikaa tehokkaasti.
Vastapainoa tällaiselle itseinholle, huonolle omalletunnolle ja kiukuttelulle
tuovat ihan tavalliset intervallilenkit tai spinning-pyörällä tehtävät vedot.
Endorfiinihumalassa uskon itseeni ja omaan osaamiseeni, pystyn tyhjentämään
pääni negatiivisesta ajatussaasteesta ja ihan vaan nauttimaan voiman tunnosta.
Sellaisten treenien jälkeen mieli on vastaanottavainen ynnä nöyrä, mutta keho
auttamattoman jäykkä hermotuksen loistaessa poissaolollaan.
Tuntuukohan oikeistakin urheilijoista samalta?
Päivi Tolppanen
