Paralympia-blogi |

Paralympia-blogi: Lontoon hulabaloohon

Meikänainen on menossa Lontoon paralympialaisiin melkoiseen hulabaloohon lajinaan judo, jossa kilpailevat vain näkövammaiset. Lontoossa nähdään 132 judokaa ja jaossa on 13 kultamitalia. Vastaavat luvut olympialaisissa ovat 386 judokaa ja 14 kultamitalia.

Kuten olympialaisiin niin myös paralympialaisiinkin karsintaprosessi oli raaka ja kisoihin pääsivät vain painoluokkansa parhaat.

Niin no, paitsi siis tietenkin allekirjoittanut. Tällä Hyvinkään judoseuran opettamalla ryhävalaalla (lue: ei siro nainen) kävi mieletön arpaonni karsinnoissa ja lopusta piti huolen rouva Fortuna ja paha sisu. Joka tapauksessa 31.8.2012 Excellin-messukeskuksessa painoluokassani eli naisten alle 63 kg:n sarjassa ottavat mittaa toisistaan kahdeksan päättäväistä ja voitonhaluista naista. Vastustajattareni tulevat Kiinasta, Venezuelasta, Brasiliasta, Ruotsista, Turkista, Espanjasta ja Kuubasta.

Tulevina neljänä kuukautena edellä mainittujen emäntien otteet tulevat hyvin tutuiksi, sillä olemme valmentajani Paula Toroin kanssa onnistuneet haalimaan paljon dvd-materiaalia näiden naisten otteluista.

Onnistuneen kisataktiikan luomiseksi on ensisijaisen tärkeää tietää mitä tekniikoita kukakin käyttää ja minkälaisia otteluasentoja he suosivat. Jokaisella judokalla on lempitekniikkansa ja sen ympärille rakennettu tekniikkaperhe, joka toimii synergiassa lempitekniikan kanssa. Yhdellä liikkeellä avataan paikka lempitekniikalle ja jos sillä ei pääse heittämään niin siitä voi siirtyä jouhevasti kolmanteen liikkeeseen.

Parhailla judokoilla liikkeet tulevat eri suuntiin, eteen-, taakse tai sivullepäin, mikä vaikeuttaa vastustajan väistöliikkeitä tai mahdollisuuksia käyttää vastaheittoja. Lempitekniikka tulee "selkäytimestä" ja siksi se on niin tehokas ottelutilanteessa, jossa reagoidaan sekunnin murto-osassa. Se myös tekee judokasta alttiin vastaheitoille ja siksi olemme tarkkaan kartoittaneet jokaisen vastustajani lempitekniikat ja hioneet niiden vastaheittoja. Toki luotan myös omaan vahvaan lempitekniikkaani, mutta olen tietoinen sen potentiaalisesta vaarallisuudesta liikkeen epäonnistuessa. 

Kuten aina ennen kisoja, tuntuu nytkin siltä, että tekemistä ja kehitettäviä osa-alueita on valtavasti, eikä aikaa jäljellä juuri nimeksikään. Tiedän, että se on vain tunne ja tosiasiassa olemme tehneet ja tulemme tekemään riittävästi ja järkevästi töitä Lontoossa menestymisen eteen. Treenitunteja kertyy viikossa 15-20, mikä tandempyöräilyssä kilpailevan aviomieheni mukaan ei ole määrä eikä mikään, mutta mikä hartioideni päällä keikkuvan tietokoneen mukaan on ehdoton maksimi.

Vastaanotto ja oppimiskykyni ovat säälittävän rajallisia ja vaikka kuinka haluaisin sisäistää uusia liikemalleja eivät ne mene jakeluun suotavalla nopeudella. Tasaisin väliajoin pinnakin palaa puolin jos toisin, eikä edes aikalisän jälkeen kiehuva sappi tahdo asettua. Ihailen valmennusportaan pitkämielisyyttä ja siksi ärsyynnynkin itselleni siitä, etten kykene hyödyntämään jäljellä olevaa vähää aikaa tehokkaasti. 

Vastapainoa tällaiselle itseinholle, huonolle omalletunnolle ja kiukuttelulle tuovat ihan tavalliset intervallilenkit tai spinning-pyörällä tehtävät vedot. Endorfiinihumalassa uskon itseeni ja omaan osaamiseeni, pystyn tyhjentämään pääni negatiivisesta ajatussaasteesta ja ihan vaan nauttimaan voiman tunnosta. Sellaisten treenien jälkeen mieli on vastaanottavainen ynnä nöyrä, mutta keho auttamattoman jäykkä hermotuksen loistaessa poissaolollaan.

Tuntuukohan oikeistakin urheilijoista samalta?

Päivi Tolppanen

Urheilun pääuutiset

Suosittelemme

Tuoreimmat olympiauutiset

Muualla Yle.fi:ssä