Kiitos Hyvinkään juoseuran sihteerille osuvasta otsikosta, jossa kiteytyy Barcelonan liepeillä pidetyn valmennusleirin tunnelma. Sitä se viikon mittainen harjoitusleiri oli, yhtä tuskaa ja matto mättölää. Toisaalta jo aikoinaan jumpparikoulussakin opetettiin, että kipu on kivaa ja se kasvattaa sekä mikä ei tapa, se vahvistaa.

Tavoitteinani leirillä olivat 1) selvitä Lontoossa olympialaisissa toisistaan mittaa ottavien judokoiden käsittelystä loukkaantumatta ja 2) saada omia heittoyrityksiä onnistumaan pistesuoritusten arvoisesti. Tavoite saavutettu pistesuorituksiin tarvittavien heittojen osalta. Hengissä säilymiseen liittyvän tavoitteen kanssa tilanne on vähän niin ja näin. Suunnilleen puolessa välissä leiriä koin krapula-syndrooman eli pelkäsin että kuolen ja jo heti seuraavassa hetkessä aloin pelätä etten kuolekkaan. Lopultakin Espanjan tuomisina vain lievä musculus gluteus mellituksen eli oikeanpuoleisen herkku per...takapuolen rehvähdys ynnä peukalon yliojennusvamma. Ei paha.

Muitakin harjoitusleirejä heinäkuuhun on mahtunut ja elokuun alkukin vierähtää leireilemällä. Ajoittain judo on kulkenut ja otteluharjoituksien eli randorin ottaminen on ollut palkitsevaa, mutta suurimmaksi osaksi homma on tuntunut pään paukuttamiselta patteriin. Itseluottamukseni on ryöminyt jossain pölyisten tataminpalojen välissä.Treenaamistani ja yleensä eloani on vaikeuttanut myös hysteerinen loukkaantumisen pelko, joka iskee n.kuukausi ennen isoja kisoja, joka kerta.

Vähänkin kun varvas jää tatamin reunaan kiinni, niin meikänaisen mielestä se on vähintäänkin murtunut. Pahin painajaiseni olisikin se, että työllä ja tuskalla hankittu judon maapaikka jäisi käyttämättä loukkaantumisen vuoksi. Siksipä kalenterissani ei lue ottelupäivän eli 31.8 kohdalla mitään. Uskon pääseväni matsaamaan vasta kun olen Lontoossa. Hyvä puoli tällaisessa pakanallisessa taikauskossa on se, että en varsinaisesti jännitä tulossa olevia otteluita.

Tai siis en jännittänyt ennen viime lauantaita, jolloin olympiatatamin reunalla kumarsi Suomen joukkueen judourakan aloittava judoka. Hän teki sen, mitä itse toivon pystyväni paralympialaisissa tekemään eli voitti ensimmäisen ottelunsa ja eteni seuraavalle kierrokselle. Hänen marssiessaan matolle valmentaja vanavedessään minulle konkretisoitui se tosiasia, että sillä samalla Excel-areenalla ottelen minäkin ja vain vajaan kuukauden kuluttua. Ainoastaan pieniä eroja tulee olemaan.

Minun valmentajani kulkee edelläni toimien samalla oppaanani ja minun otteluissani ei ole otteen saamiseen tähtäävää "kissa tappelua" vaan ne aloitetaan otteesta. Näitä asioita mielessäni pyöritellessäni alkoi sisäinen hytinä ja jännäkakkakeikkaa edeltävä vatsan möyriminen ja onneksi myös voittamisen halusta johtuva adrenaliinin eritys, jota ilman mistään ei tule mitään. Yleensä koen näitä tuntemuksia vasta kisapäivänä, mutta näin aikaisin tätä tällä kertaa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Valmentajani, pitkän linjan judoka ja entinen naisten judon maajoukkueen kapteeni, Paula Toroi oli jakanut tunnekuohuni seuratessaan em. ottelua. Viimeksi meidän duolla oli tällaiset fiilikset EM-kisoissa ennen paralympia paikan ottavaa tai antavaa pronssiottelua. Silloin me naisissa istuimma vierekkäisissä vessankopeissa ja löimme lukkoon tulevan matsin ottelutaktiikan. Toivottavasti löytyy Excelistä tarkoitukseen sopivia saniteettitiloja.

Päivi Tolppanen