Jalkapallon EM-kisoissa on jo tehty historiaa, vaikka ratkaisevat ottelut ovat vasta edessä. Tai oikeastaan historiaa on lavastettu, ikävällä tavalla. Varsovassa ennen Puola-Venäjä-ottelua puolalaiset ja venäläiset fanit, kannattajat, ottivat väkivaltaisesti yhteen jo ennen ottelua. En muuten ymmärrä, miksi mediassa yhä puhutaan faneista ja näytetään silmittömästi toisiaan hakkaavia raivopäitä.

Varsovan tapahtumalla oli kuitenkin historiallinen taustansa, jota ilmiselvästi käytettiin hyväksi provokaation luomisessa. Taustalla oli lähes 70 vuoden takainen Varsovan kansannousu elokuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1944, jolloin natsit tukahduttivat puolalaisen vastarintaliikkeen yrityksen vapauttaa kaupunki. Seuraavina kolmena kuukautena natsit hävittivät kostoksi käytännössä koko Varsovan.

Ennen kansannousua silloisen Neuvostoliiton puna-armeija oli jo asemissa aivan kaupungin ulkopuolella Veiksel-joen toisella puolella. Siltä aluksi hyvin taistelussa menestynyt vastarintaliike odotti apua, mutta puna-armeija pysyi asemissaan ja ylitti joen vasta kun natsit olivat hoitaneet likaisen työn. Tammikuussa 1945 puna-armeija ”vapautti” Varsovan.

Silloin kysymyksessä oli yksi niistä harvoista tilanteista, joissa Stalin toisessa maailmansodassa säästi omia sotilaitaan. Nyt jalkapallon EM-kisoissa venäläiset jalkapallokannattajat marssivat jo ennen kamppailua Veikselin yli. Puna-armeijasta tai Neuvostoliitosta ei enää ollut kysymys, mutta historiallinen lavastus oli silti valmis ja seuraukset vähintäänkin rumat.

Keväällä ennen jalkapallon EM-kisoja alkoi esiintyä keskusteluja siitä oliko Puolan ja Ukrainan valitseminen kisaisänniksi loppuun asti ajateltua monistakin syistä.  Tuskin jalkapallopäättäjiltä tai keneltäkään muulta voidaan sentään vaatia, että he voisivat etukäteen arvata kaikkea. Eikä tietenkään isäntiä valittaessa voitu tietää, että Puola ja Venäjä joutuvat vastakkain. Historiaa ei kuitenkaan päätöksiä tehtäessä pitäisi koskaan unohtaa tai aliarvioida. Historia tietää mikä on mahdollista.

Viimeiset amatöörit

YLE Puheen radiokanavalla olin kevään aikana mukana keskusteluissa, joissa erityisesti Henrik Dettmann ja Alpo Suhonen ottivat esille tilanteen, joka taitaa olla totta. Eli nyt kun kaikki huippu-urheilijat ovat käytännössä ammattilaisia ja useimmat valmentajatkin, on urheilujohtaminen vielä laajasti amatööripohjaista.

Näin on varmasti Suomessakin, mutta erityisesti se näkyy suurissa kansainvälisissä urheiluorganisaatioissa. Niissä hallitaan kyllä taloudellinen maailma, lyhyesti sanottuna raha. Kääntäen voisi sanoa, että raha hallitsee niissä. Rahan tekemisen ammattilaisia organisaatioissa riittää. Näkyvillä paikoilla yhä istuvat johtajat edustavat kuitenkin niin sanottua ”pönöttämisjohtamista”. Ollaan ja elvistellään niin pitkään kuin mahdollista. Kehitys urheilumaailmassa suhahtelee ohitse, mikä ei huonokuuloisia häiritse.

Aikaisemmista virheistä esimerkiksi kisaisäntiä valittaessa ei ole opittu. Edelleen käytetään vanhaa uskomusta, että urheilun avulla voidaan muuttaa maailmaa. Toki kansainvälinen huippu-urheilu on tärkeää, koska sen avulla voidaan ainakin ajoittain nostaa esille ihmisissä sisäisesti piilevää empatiaa. Urheilulla voidaan osoittaa, että mahdollisuus toisenlaiseen, suvaitsevaisempaan maailmaan on olemassa. Valitettavasti vastakkaiset voimat kuitenkin pääsevät nekin ajoittain esiin näkyvästi nimenomaan urheilun avulla kuten lisääntyvästä jalkapallorasismista muun muassa Ukrainassa voidaan havaita.

En halua ehdottaa, että urheilujohtamisen ammattimaistumisen pitäisi johtaa poliittisen arvioinnin lisääntymiseen tai, että ammattimaisuus edellyttäisi maailmanpolitiikan syvää tuntemusta kisaisäntiä valittaessa. Jotain outoa on kuitenkin tilanteessa, että suuria tapahtumia annetaan seuduille, joita sitten johtavat poliitikot ”boikotoivat” jättämällä käyttämättä ilmaiset liput ja hyvät paikat.

Näinhän on tapahtumassa jalkapallon EM-kisoissa. Jopa Euroopan tunnetuin ”jalkapalloministeri” Suomesta on ilmoittanut jättävänsä EM-kisojen seuraamisen paikan päällä väliin. Samanlainen tyly kohtelu Euroopan valtaa pitäviltä odottaa myös jääkiekon MM-turnausta Valko-Venäjällä, jos se siellä järjestetään.

”Pönöttämisjohtamisen” aika alkaa olla ohi. Olen ymmärtänyt, että urheilujohtamisen ammattimaistamiseen tullaan myös Suomessa kiinnittämään entistä enemmän huomiota kun huippu-urheilun organisaatio uudistuu. Tai toivottavasti uudistuu, sillä nykyinen taloudellinen tilanne ei oikein puhu tehokkaan toteuttamisen puolesta. Toki verkostoitumista yhteiskunnan päättäjiin tarvitaan edelleen, mutta se on sitten urheilujohtamisen ammattitaitokysymys.

Uunila oli johtamisen ammattilainen

Antti O. Arponen on kirjoittanut kirjan Jukka Uunilasta, jota aikanaan kuvattiin ”urheilun Kekkoseksi”. Lähinnä sen vuoksi, että Uunilalla oli karismaa ja kykyä johtaa ja useissa eri tehtävissä halua toteuttaa asioita, joihin hän uskoi. Pohjalaisuudesta ei ollut haittaa.

Arposen kirja on yhtäältä kuin laajennettu Jukka Uunilan CV, vaikka Jukka 89-vuotiaana tuskin mitään tehtävää enää havittelee. Toisaalta kirja on suppeahko selvitys suomalaisen urheilujärjestöelämän ja huippu-urheilun kehitysvuosista.  Juuri sellainen kirja, jota urheilun Kekkosesta saattoi odottaa. Yksityiskohtia, historiaa elävöittäviä sattumuksia toki on, mutta olisi saanut olla enemmän. Varmaankin kirja on laadittu ”Uunilan mitalla”.

Mielenkiintoisia ja monille varmasti uusia ovat Jukka Uunilan sotakokemukset sekä loppuosan kuvaukset harrastuksista, eläkepäivistä ja perheestä.  Jukka Uunila oli urheilujohtajakautenaan näissä asioissa julkisuudessa pidättyväinen, mikä osaltaan tuki hänen kuvaansa johtajana ja keulakuvana.

Jukka Uunila oli aikanaan johtamisen ammattilainen ja erityisesti urheilujohtamisen ammattilainen, joka ei varsinaisesti ollut kuten kirjassa todetaan ”kaikkein kekseliäin”, mutta havaitsi kyllä esiin tulevista ideoista ja ehdotuksista mitä kannattaa johtaa. Uunila osasi viedä urheilulaivaa väylällä myös aikana, jolloin suomalainen urheilu oli vielä hyvin poliittinen temmellyskenttä politiikkaan itse suuremmin sotkeutumatta.

Jukka Uunila johti urheilua aikana, jolloin suuri johtaja urheilussakin oli suuri johtaja. Vertaus Kekkosen ei ole ontuva; Uunilalla oli johtajalle ominaista karismaa jo ulkonäkönsä ja käytöksensä kautta. Hän oli vakuuttava puhuja, osasi kannustaa ja delegoida, mikä tietysti joskus johti myös ilmeiseen tietämättömyyteen joissakin suomalaisen urheiluelämän kehitysvaiheissa. Uunila luotti, mutta ei kontrolloinut, kuten hän itse on kirjassa todennut.

Minä olen aina kuulunut Jukka Uunilan faneihin, olenhan ollut hänellä tavallaan töissäkin Suomen Urheilulehden aikana. Jukan kanssa yhteys on jatkunut. Viimeksi talvella keskustelimme hänen elämästään ja näkemyksistään radiossa lähes tunnin. Jukalla on ikää, mutta myös edelleen terävää kykyä tarkastella urheilua ja elämää. Ja kuntoa siihen; kerran kun soitin, hän oli juuri ajamassa autoaan talliin.

Jukka Uunila on aina ollut johtaja. Voi sanoa, että hän syntyi johtajaksi erityisesti aikana, jolloin johtaminen kieltämättä oli Suomessa erilaista ja arvostetumpaa kuin nykyisin. Hän ei ole koskaan peitellyt johtajuuttaan, mutta on kaiken johtamisen keskellä aina ollut myös reilu. On pystynyt suoraviivaisesta pohjalaisuudestaan huolimatta myös tinkimään tai jopa muuttamaan käsityksiään, kun siihen on ollut aihetta.  Monilta johtajilta sellainen kyky on puuttunut tai ollut ainakin piilossa.

Nykyjohtajien kannattaisi kenties jalostaen ottaa mallia Jukka Uunilan tavasta johtaa. Sen sijaan, että ”pönötetään” ja halutaan liittyä historiaan jokaisen päätöksen isänä, saattaisi olla hyödyllistä muistaa, että keräämällä tietoa ja ideoita ja sitten yhdistelemällä niitä päätöksiksi ainakin joitakin subjektiivisten ”minä-päätösten” jälkeisiä ongelmia voitaisiin välttää.

Ei johtajan tarvitse olla besserwisser, kaiken tietäjä.

Arto Teronen