Pienet iloiset miehet!
Tänään nähtiin tähän mennessä kisojen kovin yllätys, kun iloiset Japanin pojat ottivat yhdistetyn joukkuekilpailussa kultaa. Eipä ollut Japani listaamieni suosikkien joukossa. 14 vuoden tauon jälkeen yhdistetyn joukkuekilpailun kulta matkasi nousevan auringon maahan.
Itse olin jakamassa taas mitaleita jo heti mäkiosuuden jälkeen. Yksi suosikeista putosi laskuista jo ennen ensimmäistäkään hyppyä. USA:n Bill Demong pääsi jo lähtöpuomille asti, kun hänet liputettin puomilta pois väärän numerolapun takia. Kilpailunumero oli kaikessa tohinassa hävinnyt ja mies yritti paikata tilannetta koehyppääjän liivillä. Sehän ei tietenkään onnistunut, Demongin hyppysuoritus hylättiin. Surkuhupaisaa tästä tekee se, että lopulta numeroliivi löytyi miehen oman hyppypuvun lahkeesta. Miten se olikaan sinne joutunut?
Saksa oli ainoa joukkue, joka suoriutui kilpailusta odotetun tasaisesti. Norjan Magnus Moan taas ei täyttänyt niitä odotuksia, joita olin hänelle hiihto-osuudelle mielessäni asettanut. Hän oli yllättävän pehmeä ja taipui viimeisellä kilometrillä Saksan ankkurille, Tino Edelmanille, sekä Japanin Norihito Kobayashille. Kobayashi löi lopullisen sinetin päivän yllätykselle. Japani voitti kultaa. Olen todellakin vilpittömän onnellinen näiden pienten iloisten miesten puolesta.
Suomen joukkueen lopputuloksessa ei ollut juurikaan hurrattavaa. Mäkiosuus meni vielä hyvin, mainitsemisen arvoinen oli varsinkin Asikaisen Laurin esittämä kilpailun pisin hyppy. Talluksen Jaakko kiteytti omaa hiihto-osuuttaan kommentoiden Suomisen Tapsalle televisiohaastattelussa, että ”suoraan sanoen hävettää”. Ryynäsen Jannen hiihtoa on toki vaikea analysoida, kun televisio seurasi tiukasti kärkitaistelua. Lähes viisi minuuttia kärjen takana hiihtäneet joukkueet eivät yksinkertaisesti mahtuneet enää samaan televisiokuvaan. Pettymyksestä huolimatta pojat jaksoivat analysoida omia suorituksiaan medialle realistisesti ja asiaan kuuluvasti.
Anssin pois jäänti näkyi kieltämättä lopputuloksessa. Vaikka Jim Härtull joutuikin kovaan paikkaan pikakomennuksella, ei Anssin mukana olo olisi siltikään nostanut Suomen joukkuetta aivan mitalitaistoon. Siihen olisi tarvittu kaikilta täydellistä onnistumista ladulla. Mäessä jokaisen oma hyvä taso olisi riittänyt.
Vielä on yksi kilpailu käymättä. Anssin huono onni jatkuu sairastelun merkeissä. Toivottavasti hän saa itsensä iskuun lauantaiksi, kun tarjolla on viimeiset MM-mitalit seuraavaan kahteen vuoteen. On toki vaikea synnyttää suurta hurmiota alakuloisesti sujuneiden kisojen jälkeen, mutta vielä on mahdollisuus näyttää, että suomipoika ei vastoinkäymisistä lannistu.
Vaihtelevat tuulet ovat edelleen ongelmana mäkiosuudella. Toisaalta, jos onni on viimein suomalaisten puolella, voi Anssi hypätä muulta porukalta kaus karkuun ja varmistaa hyvät asetelmat hiihto-osuudelle. Sitä toivon myös Jaakolta, Jannelta ja Laurilta. Se tietenkin edellyttää sitä, että Anssi on ehtinyt toipua lauantaiksi kisakuntoon.
Toivotaan, että Liberecin neljän kilpailun urakka saa arvoisensa päätöksen ja pääsemme iloitsemaan suomalaismitalia yhdistetyn kisasta.
Peukut pystyyn.
Hannu Manninen
