Mitä tapahtui?

Tasan kaksi viikkoa sitten mäkijoukkueen tilanne oli mitä parhain. Takana oli hieno kisaviikonloppu ja taskussa Harri Ollin ensimmäinen osakilpailuvoitto ja joukkuekilpailun voitto. Lähtökohdat ja odotukset MM-kilpailuihin olivat näin ladattu tappiin niin joukkueen sisällä kuin kotikatsomoissakin. Kukaan ei enää muistanut sitä, että Janne Ahonen on lopettanut uransa ja Janne Happonen on ollut loukkaantuneena koko kauden. Suomen joukkue oli valmis menestymään ja yhden mitalin tavoite tuntui jopa liian helpolta toteuttaa.

Sitten kaikki kuitenkin muuttui. Joukkue otti tietoisen riskin ja saapui kilpailupaikalle vasta viime tipassa. Huonot säät vielä sotkivat aikataulua, mutta tuntuma mäkeen kuitenkin saatiin. Normaalimäen ensimmäisen kierroksen jälkeen tilanne näytti herkulliselta. Harri Olli oli kiinni kultamitalista ja Ville Larinnolla oli mahdollisuus järjestää Suomen joukkueeseen kunnon mitalijuhlat. Jännitys, huonot hypyt, huono tuulirako, ”median pakoilu”, ilkeät kirjoitukset, surkea majoitus tai nämä kaikki yhdessä antoivat suuntaviivat sille, mitä oli tulossa.

On kohtalon ivaa, että onnistumista seuraa usein onnistuminen ja epäonnistumista uudet vaikeudet. Valitettavasti tämä piti paikkansa Suomen mäkijoukkueen kohdalla. Vaikka itsekin halusin uskoa siihen, että isoon mäkeen pääsy ja hyvät harjoitushypyt kääntävät joukkueemme kurssin, niin ei tapahtunut. Suurmäen kilpailussa ei enää edes oltu mitalikamppailussa ja joukkuemäessä jäätiin historian huonoimpaan lopputulokseen.

Olosuhteet Liberecissä olivat haastavat. Tuuli pyöri ja taivaalta tuli milloin mitäkin. Se vaikutti varmasti tuloksiin. Tästä kertoo parhaiten se, että kaikki kuusi henkilökohtaista mitalia menivät eri osoitteisiin. Tuulista puhuminen mäkihypyssä on vaarallista, koska se vie uskottavuutta koko lajilta. On kuitenkin sanottava, että ei meillä siinäkään suhteessa onni ollut mukana. Nämä kilpailut osoittivat taas kerran todeksi sen, että arvokilpailuissa pärjääminen edellyttää onnistumista kaikilla osa-alueilla. On aivan eri asia menestyä koko kauden kestävässä maailmancupissa kuin yksittäisessä arvokilpailussa. Kysykää vaikka Janne Ahoselta!

Päävalmentaja Janne Väätäisen kunniaksi on sanottava, ettei hän ruvennut ruikuttamaan huonoa onnea, vaan oli tappionkin hetkellä suoraselkäinen mies. Tämä oli päivän kunto, ja tulokset on kirjoitettu historiaan. Koko Suomen joukkue on ylittänyt itsensä moneen kertaan tämän kauden aikana ja se olisi saanut jatkua myös Liberecissä. Mutta, kun ei, niin ei! Nämä kilpailut ovat nyt historiaa, ja kisatuli sammunut. Toivotaan, että Suomen mäkimiehet tulevat loppuviikosta Salpausselälle nöyränä, mutta eivät nöyristellen. Jos näin käy, menestystä tulee varmasti!

PS. Harri Olli voittaa sunnuntaina.

Tommi Nikunen