Keitä ne on ne sankarit?
Ajoin tällä viikolla Tukholmasta Zürichiin. Keskiviikkona Lyypekissä juhlittiin pitkälle yöhön torvet soiden: Saksa oli finaalissa. Finaalissa olin minäkin pitkän ajomatkan jälkeen. Silti saksalaisten juhlintaa oli ilo katsella, varsinkin kun turkkilaisetkaan eivät tuntuneet olevan erityisen pettyneitä. Turkki oli ehdottomasti kisojen väriläiskä ja pelaajia juhlitaan syystä sankareina kotimaassaan, tappiosta huolimatta.
Aina ei voi voittaa ja joskus voi voittaa, vaikka häviäisikin. Sveitsiläiset ovat maajoukkueensa huonosta menestyksestä huolimatta julistautuneet voittajiksi. Kisat ovat nimittäin taloudellisesti onnistuneet yli odotusten. Fanituotteita on myyty satojen miljoonien frangien edestä. Eniten rahaa maahan ovat jättäneet venäläiset. Kukkaronnyörit ovat kuitenkin olleet löyhällä myös sveitsiläisillä, jotka kisahuumassa ovat kauppiaiden riemuksi kääntäneet takkinsa, siis pelipaitansa, oranssiksi tai liputtaneet milloin kenenkin puolesta. Mikä parasta, kansallisherkun cervelatin myyjät tirisevät onnesta, sillä huonosti alkanut makkaramyynti kääntyi helteisen sään myötä huimaan nousuun.
Kaiken kaikkiaan kisat ovat muutamaa harmillista sähkökatkosta lukuun ottamatta sujuneet mukavasti ja tehneet hyvää isäntämaan imagolle. Uusia ystävyyssuhteitakin on solmittu. Hollannin kanssa suhteet ovat lämmenneet erityisesti. Muita kansallisuuksia normaalisti vierastavat sveitsiläiset katsovat nyt Eurooppaa oranssien lasien läpi.
Kisojen suurin voittaja selviää kuitenkin sunnuntai-iltana Wienissä pelattavassa loppuottelussa. Tilastollisesti katsottuna Saksa on ennakkosuosikki, mutta onneksi jalkapallo ei ole matematiikkaa. Molempien maiden mahdollisuudet ovat yhtä suuret ja nähtäväksi jää, raikuvatko ottelun jälkeen flamencon tahdit vai soivatko saksalaisten autontorvet.
Varmaa on, että ottelun jälkeen Wienin stadionin pukukopeissa eletään samanaikaisesti tunneskaalan kahta eri ääripäätä. Voittajien juhliessa naapurissa, tappion kärsineiden kopin syvän hiljaisuuden rikkoo korkeintaan muutama kirosana. Kuusi viikkoa tiiviisti yhdessä ollut joukkue eroaa vaisuissa tunnelmissa. Kun kyse on kahdesta näin suuresta futismaasta, häviäjien osana on auttamatta surujuhla, jos pitkästä urakasta ei jää mitään käteen. Tyhjyyden tunne vaivaa hävinneen joukkueen pelaajia todennäköisesti vielä pitkään ja perheet saavat pistää parastaan lohduttaessaan murjottavaa miestä.
Syyskuun lopulla Uefa päättää pelaako vuoden 2016 EM-kisoissa 24 joukkuetta nykyisen kuudentoista sijaan. Silloin viimeistään me suomalaisetkin pääsemme varmasti mukaan arvoturnaukseen. Hannu tosin on siihen mennessä jo ripustanut nappulakenkänsä onnellisesti naulaan – ainakin toivottavasti, sillä kuka haluaa katsella viheriöllä kankeaa 40-vuotiasta topparia, ruosteista entistä Rautavuorta. Turnauksia on kuitenkin sitä ennenkin. Seuraavaksi karsitaan vuoden 2010 MM-kisoihin. Suomi karsii jälleen kerran todella haastavassa lohkossa. Kutsukaa minua epärealistiseksi ja tunteelliseksi, mutta odotan kisapaikkaa. Onhan se jo niin monesti nähty, että meissä suomalaisissa on sankariainesta. Kyllä meilläkin ennen pitkää ajellaan liput liehuen ja torvet soiden.
Mia Tihinen
