Arskalla oli isot kengät

Praterstrasse oli vielä 1800-luvulla idyllinen bulevardi, jonka numerossa 54 oli varmaankin mukava vaikkapa säveltää. Ikään kuin jäähyväisiksi Wienille halusin kurkistaa valssikuninkaan kotiin. Eipä siellä paljon mitään ollut.

Numerossa 54 asui tietysti Johann Strauss nuorempi seitsemän vuoden ajan. Vuonna 1867 hän sai siellä valmiiksi kuuluisimman valssinsa, joka on suomennettu romanttisesti ”Tonava kaunoiseksi”. Tämä kappale ”An der schönen, blauen Dounau” on myös Itävallan epävirallinen kansallishymni samalla tavalla kuin ”Waltzing Mathilda” on australialaisille. Valssi tuntuu olevan ihmissydämeen sopivalla tavalla laskeutuva, hyväilevä tahtilaji.

Vaikea sanoa missä huoneessa mestari viimeisen nuotin valssiinsa veisti, mutta uskoakseni siinä missä sentään on vielä jäljellä muun muassa viulu. Huoneistossa on myös maalauksia ja muuta seinäkamaa, mutta kovin tyhjän tunteen se aika autiona herättää. Heti ikkunan alapuolella talon pohjakerroksessa on nykyisin tietysti hampurilaisravintola, toisella puolella sentään ravintola ¾ Takt – sehän se on se valssin tahtilaji.

Myöhemmin Tonavan rannalla mietin oliko joki todella ollut tuolloin 1867 sininen. Saattoi hyvinkin olla. Nyt joki on saanut antaa valssia enemmän periksi nykyajan vaatimuksille.

Itävaltalaiset sinänsä kyllä hyvin ovat huomioineet musiikin sankarinsa, sekä syntyperäiset että muualta tulleet. Tai hyvin ja hyvin. Mozart asui Wienissä kaikkiaan 13 eri asunnossa, mutta ainoastaan tuo kallein, ”Figaron häiden” sävelyspaikka on ainoana säilytetty. Mahdollista on Wienistä löytää myös Beethovenin, Schubertin, Brahmsin ja Haydnin käyttämiä koteja.

Lisäksi talojen seinät ovat täynnä kylttejä, melkein joka tönössä on
asunut joku kuuluisa. Kuten aivan lähelle tuota Johann Straussin asuntoa seinässä oleva laatta kertoo, että talossa on syntynyt sittemmin Hollywoodissa legendaariseen maineeseen noussut orkesterinjohtaja ja säveltäjä Max Steiner.

Wien on vähän kuin Zürich, jonka melkein jokaisessa kahvilassa on Lenin istuskellut maanpakolaisuuksiensa aikana. Lenin ja Hemingway ovat olleet melkein joka paikassa tai ainakin aika monessa.. Jotkut ovat osanneet kääntää tilanteen toisinpäin ja mainostavat, ettei Lenin tai Hemingway koskaan olleet täällä. Paras kyltti on edelleen Key Westissä, lähellä Hemingwayn vakioryyppylää isossa puussa: ”Hemingway pissed here”! Saattaahan se jopa olla totta…

Kaiken musiikin keskellä törmäsin Wienissä myös toisenlaiseen, tosin ilmeisen kaupalliseen sankarikulttuuriin. Marie Hilferstrasselle on muuan kauppaliike luonut Hollywood-tyylisen ”Mestarien kadun”. Yli 140 itävaltalaista olympiasankaria tai muita on laatoitettu käsien ja jalanjälkien myötä ihmisten töllisteltäväksi ja tallottaviksi.

Kaikista ei tietenkään käden- tai jalanjälkiä ole. Esimerkiksi vuonna
1970 Monzassa kuollut formulakuljettaja Jochen Rindt on vain laattana saavutuksineen, eivätkä toisaalta kaikkien jäljet näytä välttämättä alkuperäisiltä.

Tietysti laatta on myös Kalifornian kuvernöörille, kehonrakennuksen
mestarille Arnold Schwartzeneggerille, jota jostain kumman syystä on myös Isoksi-Arskaksi kutsuttu. Leveähän keho toki on ollut, mutta pituutta Arskalla ei kuitenkaan ole kovin isoksi asti. Sen sijaan kengät kyllä olivat isot. Arska näet ei ollut suostunut laatoittamaan paljain jaloin.

Minulle tuli Arskan kengänjäljissä seisoessani vähän sama tunne kuin kauan siten, kun hiihdin Pallastunturilta Jerismajalle Juha Miedon monoilla ja suksilla. Monot olisivat riittäneet sille matkalle.

Miltähän se tuollainen laattajono näyttäisi vaikkapa Espalla tai
Aleksilla tai Oulun rotuaarilla? Sopisiko suomalaisille kävellä päivittäin Paavo Nurmen päältä edestakaisin? Arvelen, ettei ehkä oikein.

Onhan meillä patsaita ja useimmat näköispatsaita: Paavo Nurmi, Lasse Viren, Volmari Iso-Hollo, Ilmari Salminen, Pentti Hämäläinen, alaston Helena Takalo ja monet muut urheilevat meille ihmismielessä ikuisesti jähmettyneinä suorituksiinsa.

Hyvä niin. Kyllä me suomalaiset olemme enemmän patsas- kuin
laattakansaa!

Arto Teronen